3 v.kontrolli

Niin se aika rientää ja 3 v. kontrollin aika koitti. Tänä vuonna se olisi ollut terveyskeskuksessa, mutta päätin käydä yksityisellä lääkärillä, joka on perehtynyt ihosairauksiin. Melanooma-verkoston kautta kuulin Helsingissä sijaitsevasta Docrates-sairaalasta. Siellä pitää vastaanottoa LT Liisa Väkevä, jota monet kehuivat. Sinne siis!

Varasin ajan heti loman loppuun. Aikaa varatessa huomasin soittaneeni yksityiseen sairaalaan. Vastaanoton tyttö ehdotti aikaa syöpälääkärille, joka voisi tehdä hoitosuunnitelman, mukaan lukien kuvaukset. Sanoin suoraan, ettei minulla ole varaa lähteä teettämään kuvauksia (jostakin luin, että eräs kuvaus maksaisi noin 1000 e, en hintoja lähtenyt puhelimessa edes kysymään) ja että ne eivät julkisella puolella hoitosuunnitelmaan kuulu. Vähän hassu ajatus, että kolmen vuoden jälkeen lähdettäisiin mitään uutta hoitosuunnitelmaa laatimaan. Lähtökohtaisestihan minä olen terve. Siitä huolimatta kyllä se mielessä kävi, että kuvaamalla saisi tietoa sisuskaluista ja varmistuksen siitä, ettei sairaus ole pesiytynyt tuonne jonnekin. Ehkä käyn kuvauksessa vielä joku päivä, mutta en tässä vaiheessa.

Pitihän siitä härpäkkeestä kuva ottaa

Aika oli 16.8.. Harmikseni pääsin lähtemään töistä hieman myöhässä, joten kerkesin vasta viimeiseen mahdolliseen bussiin. Päivä oli sateinen, joten loppumatka pysäkiltä meni hölkätessä pienessä tihkussa. Perillä olin sitten minuuttia vaille ennen ajan alkamista. Ei ollut kovin raikas olo. Olin täyttänyt ennakkoon jo esitietolomakkeen ja vastaanoton nuorelle miehelle annoin sairauskertomukset kopioitavaksi. Onneksi lääkäri oli vielä varattu, joten kerkesin vähän viilennellä.

Tapaaminen lääkärin kanssa oli miellyttävä. Siis ainakin minulle, en tiedä miten mukavaa vähän nihkeän ihon tutkiminen lääkärille mahtoi olla, varsinkin kun näytin varpaan välissä olevaa luomimaista tummaa viivaa. (Saanko ehdottaa lääkäreiden vastaanotolle jalkojen huuhtelupistettä?) Väkevä katsoi ensin ihoa yleisesti, tarkisti hiuspohjan ja sen jälkeen jokaisen luomen erikseen. Hänellä oli käytössään dermatoskooppi eli ihotähystin. Se viedään siis luomen päälle ja sillä näkee tarkasti pintaa syvemmältä luomen rakenteet. Kaikki muut luomet olivat ok, mutta yhden kohdalla hän pysähtyi tarkemmin. Melanooman sairastaneet ainakin voivat kuvitella sen tunteen, kun lääkäri jää tutkimaan luomea tarkemmin. Se luomi, josta en ole itse ollut huolissani, kannattaa kuulemma poistaa. Todennäköisesti siinä ei mitään ole, mutta tällä taustalla se kannattaa nipsaista pois. Muuten kaikki oli ihan ok, huh helpotus.

Jos vastaanotolle saapuminen ei onnistunut ihan suunnitellusti, niin ei onnistunut poistuminenkaan. Lähdin huoneesta ja tulin käytävään, jossa oli ovi sekä liukuovia. Ovi oli jostakin syystä mielestäni vähän epäilyttävä, joten kurkkasin siitä varovaisesti ulos. Heti oven vieressä oli roskis, joten päättelin sen olleen väärä ovi. Liukuovien takana oli kuitenkin vain välinevarastoja, joten lopulta kävin kysymässä lääkäriltä tien ulos. Se epäilyttävä ovi oli siis ihan oikea. Jos olisin avannut ovea 10 cm enemmän, olisin nähnyt aulatilan :D Ai elämä, toivottavasti en koskaan joudu muistitestiin tai arvioitavaksi sen perusteella, miten pärjään vieraassa ympäristössä. Laitetaan nyt tämäkin jännityksen piikkiin, eikö vaan?

Käyntiin meni aikaa yhteensä 20 min, hintaa ennen Kela-korvausta toimistokuluineen tuli 114 e. Kela-kortti jäi harmillisesti pois, joten suorakorvaus ei sen vuoksi onnistunut.

Seuraava kontrolli onkin vuoden päästä. Sekin olisi terkkarissa. Taidan käydä jatkossa vain lääkärillä, jolla on tuo dermatoskooppi käytettävissään. Silmämääräisessä katselussa kun ei minusta ole oikein mitään ideaa, etenkin jos luomia on vähän ja niitä voi seurata itsekin.

Sankari vastoin tahtoaan

Lähde

Silloin tällöin melanooma-verkostoon tulee haastattelupyyntöjä. Niitä yhdistää se, että haastateltavan toivotaan olevan syövästä parantuneita tai heitä, jotka elävät hyvää elämää sairaudesta huolimatta. Eräs sairastunut antoi eräälle lehdelle haastattelun sillä ehdolla, että haastattelussa tuodaan esiin rehellisesti myös sairauden pelottavia ja rankkoja puolia. Haastattelu tehtiin ja julkaistiin, mutta vahvasti muokattuna. Haastateltavan mukaan jutusta oli jätetty pois kaikki hankaloiksi koetut asiat.

 Jäin miettimään, että onko syöpäpotilaille lehdistössä todellakin tarjolla vain näin ahdas rooli? Tehdäänkö heistä kapean roolin sankareita vasten tahtoaan?

Minun aktiivinen syöpätarinani jäi lopulta kovin lyhyeksi, vain pariksi kuukaudeksi - ja toivottavasti tähän ei muutosta tule. Toisilla matka jatkuu hoitoihin ja mahdollisesti tilanteeseen, jossa sairautta ei enää paranneta, vaan sitä yritetään hidastaa. Parista lehdestä olen lukenut haastatteluja henkilöistä, joiden sairaus on parantumaton. Haastattelut ovat kuitenkin aina positiivisiin asioihin keskittyviä. Toki tällaisia tarinoita tarvitaan ja ne tuovat rohkeutta ja toivoa, joka on tärkeää. Lukijoille halutaan jättää jutuista hyvä mieli ja ymmärrän kyllä senkin. Onko tällä näkökulmalla kuitenkin se kääntöpuoli, että sairauden aiheuttamasta kivusta, pelosta ja kärsimyksestä ei uskalleta puhua? Ihmiset, joilla on (ollut) syöpä, halutaan esittää taistelijoina ja selviytyjinä sen sijaan, että annettaisiin heidän olla sitä mitä he ovat - ihmisiä, joilla paljon voimavaroja, mutta myös mahdollisesti pelkoja, surua, katkeruutta ja vihantunteita... ihan niinkuin meistä jokaisella. Vaikeistakin asioista pitäisi pystyä kirjoittamaan, lukemaan ja puhumaan avoimesti silläkin uhalla, että siitä jää koituu ikäviä tunteita.

Meistä jokainen tulee todennäköisesti kohtaamaan sairautta jossakin vaiheessa elämäänsä. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Lääketiede kehittyy koko ajan, mutta kuolemaa ei voi voittaa. Kuolemasta on tullut vieras. Itsekään en ole kuollutta ihmistä nähnyt, vaikka toiset isovanhempani ovat jo haudattu. Sairaudet ja kuolema ovat osa elämää, eivät niiden vastakohta. Samalla tavalla pelot, surut ja huolet ovat osa elämää, eikä niitä ole tarvetta kieltää tai piillotella. Ne eivät tarkoita, että henkilö olisi heikko tai etteikö iloa ja toiveikkuutta olisi mahdollista löytää. Tunteilleen ei voi mitään, mutta niihin ja ajatuksiin suhtautumiseen voi vaikuttaa. Jos negatiivisiksi koetut tunteet kielletään, niistä tulee raskaita kantaa. Kun ne hyväksytään, tulee niistä kevyempiä. Toivoisinkin, että tarinat kerrotaan sellaisina kuin ne ovat. Tarinassa on aina monta näkökulmaa ja niitä kannattaa käyttää, jolloin elämän todellinen rikkaus tulee esiin.