 |
| Lähde |
Silloin tällöin melanooma-verkostoon tulee haastattelupyyntöjä. Niitä yhdistää se, että haastateltavan toivotaan olevan syövästä parantuneita tai heitä, jotka elävät hyvää elämää sairaudesta huolimatta. Eräs sairastunut antoi eräälle lehdelle haastattelun sillä ehdolla, että haastattelussa tuodaan esiin rehellisesti myös sairauden pelottavia ja rankkoja puolia. Haastattelu tehtiin ja julkaistiin, mutta vahvasti muokattuna. Haastateltavan mukaan jutusta oli jätetty pois kaikki hankaloiksi koetut asiat.
Jäin miettimään, että onko syöpäpotilaille lehdistössä todellakin tarjolla vain näin ahdas rooli? Tehdäänkö heistä kapean roolin sankareita vasten tahtoaan?
Minun aktiivinen syöpätarinani jäi lopulta kovin lyhyeksi, vain pariksi kuukaudeksi - ja toivottavasti tähän ei muutosta tule. Toisilla matka jatkuu hoitoihin ja mahdollisesti tilanteeseen, jossa sairautta ei enää paranneta, vaan sitä yritetään hidastaa. Parista lehdestä olen lukenut haastatteluja henkilöistä, joiden sairaus on parantumaton. Haastattelut ovat kuitenkin aina positiivisiin asioihin keskittyviä. Toki tällaisia tarinoita tarvitaan ja ne tuovat rohkeutta ja toivoa, joka on tärkeää. Lukijoille halutaan jättää jutuista hyvä mieli ja ymmärrän kyllä senkin. Onko tällä näkökulmalla kuitenkin se kääntöpuoli, että sairauden aiheuttamasta kivusta, pelosta ja kärsimyksestä ei uskalleta puhua? Ihmiset, joilla on (ollut) syöpä, halutaan esittää taistelijoina ja selviytyjinä sen sijaan, että annettaisiin heidän olla sitä mitä he ovat - ihmisiä, joilla paljon voimavaroja, mutta myös mahdollisesti pelkoja, surua, katkeruutta ja vihantunteita... ihan niinkuin meistä jokaisella. Vaikeistakin asioista pitäisi pystyä kirjoittamaan, lukemaan ja puhumaan avoimesti silläkin uhalla, että siitä jää koituu ikäviä tunteita.
Meistä jokainen tulee todennäköisesti kohtaamaan sairautta jossakin vaiheessa elämäänsä. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Lääketiede kehittyy koko ajan, mutta kuolemaa ei voi voittaa. Kuolemasta on tullut vieras. Itsekään en ole kuollutta ihmistä nähnyt, vaikka toiset isovanhempani ovat jo haudattu. Sairaudet ja kuolema ovat osa elämää, eivät niiden vastakohta. Samalla tavalla pelot, surut ja huolet ovat osa elämää, eikä niitä ole tarvetta kieltää tai piillotella. Ne eivät tarkoita, että henkilö olisi heikko tai etteikö iloa ja toiveikkuutta olisi mahdollista löytää. Tunteilleen ei voi mitään, mutta niihin ja ajatuksiin suhtautumiseen voi vaikuttaa. Jos negatiivisiksi koetut tunteet kielletään, niistä tulee raskaita kantaa. Kun ne hyväksytään, tulee niistä kevyempiä. Toivoisinkin, että tarinat kerrotaan sellaisina kuin ne ovat. Tarinassa on aina monta näkökulmaa ja niitä kannattaa käyttää, jolloin elämän todellinen rikkaus tulee esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti