Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet aikamoiset. Kun katson taaksepäin, niin oikeastaan vuotta 2012 ei minun kirjoissa ole. Silloin tapahtui kyllä ikimuistoisia ihaniakin asioita, mutta jollakin tavalla se vuosi on hävinnyt ja joudun koko ajan muistuttamaan itseäni ajankulusta miettiessäni tuolloin tapahtuneita asioita. Tämä vuosi alkoi jo paremmissa merkeissä, mutta sitten tuli sairaus (olihan se ollut jo aikaisemmin olemassa tietysti). Miten elää sen jälkeen? Ei kahta ilman kolmatta vai täyttä höyryä eteenpäin? Ennen kuin jatkan, niin pyydän, että älkää nyt soittako mulle paikkaa pehmustettuun huoneeseen tämän tekstin perusteella ;)
Viime aikoina sairaus on jälleen ollut mielessä enemmän. Olen esimerkiksi kuullut muista sairastuneista, joilla on ollut samankaltaiset lähtökohdat sillä erotuksella, että sairaus onkin edennyt. En ole voinut olla miettimättä, että oma pirulainen on ilmeisesti ollut minun onneksi vähän laiskemmasta päästä tai sitten se on edelleen tuolla jossain. Tämä epävarmuus on suoraan sanottuna perseestä. Minulle on annettu mahdollisuus jatkaa elämää ja tehdä asioita, joita haluan. Samaan aikaan tämä mahdollisuus myös pelottaa. Miksikö? Se onkin hyvä kysymys.
Mukavien asioiden tekeminen ei pelota. Olen käynyt sisaren kanssa salilla ja ystävän kanssa joogassa. Myös elokuvissa ja kavereiden luona on ollut ihana käydä. En ole varmaan eläissäni ollut näin onnellinen ihan vaan olemisesta ilman sen kummempaa syytä. On niitä huonojakin päiviä ollut, mutta niistä on selvitty kiukuttelemalla - anteeksi vain niille, jotka ovat sattuneet vierelle tai langan toiseen päähän sellaisena päivänä. Odotan vuodelta 2014 lisää mukavia tapaamisia ja tekemisiä sekä ihan törkeää kuntokuuria ennenkuin 30 vuotta rapsahtaa mittariin.
Oikeastaan pelko liittyy tuleviin ihmissuhteisiin. Naamakirjassa oli eilen lainaus, jonka laitan myös tänne:
“When you are in the final days of your life, what will you want?
Will you hug that college degree in the walnut frame? Will you ask to be carried to the garage so you can sit in your car? Will you find comfort in rereading your financial statement? Of course not. What will matter then will be people. How you loved other and how others loved you; if this will matter most then, it should matter most now”
~ Max Lucado
Rakkaus on ihan suunnaton voimavara, enkä olisi yksin selvinnyt tänne asti. Kiitos teille läheisille ja ystäville, jotka olette pitäneet minut pinnalla. En ole huolissani suhteestani teihin, sillä tiedän teidän tulevan uudestaan rinnalleni tarvittaessa, olipa syy mikä tahansa. Pelkoni liittyy siihen ajatukseen, että löydänkö sellaista ihmistä, joka tilanteeseen uutena tulijana pystyisi hyväksymään tämän pelon osaksi elämää. Jos saan vähän rypeä itsesäälissä, niin tämä ikä on vittumainen ikä sairastua jos olet perheetön sinkku. Sopivia tyyppejä ei muutenkaan ole jokaisen kulman takana ja lisäksi kaikilla on enemmän tai vähemmän perheenperustamispaineet päällä. Kuka valitsee tuolloin ihmisen, joka ei ehkä hanki lapsia tai saattaa sairastua milloin vaan uudelleen? Pahin riski on takana vasta kun ikää on jo se 34 vuotta. Juu, jokainen saattaa jäädä auton alle milloin vaan, mutta kyllä tällainen asia silti todennäköisesti vaikuttaa. Jos ette vielä sitä huonetta ole varanneet, niin lisätäämpä löylyä: toisaalta tällaisen henkilön löytäminen pelottaa myös! Entä jos tapaankin henkilön, joka pystyy käsittelemään asian ja olemme jo matkalla kohti ikuista onnea, mutta matka katkeaakin sairauden uusiutumiseen? En tiedä mistä tämäkin ajatus oikein tulee, mutta kai se logiikka menee jotenkin niin, että jos elän hiljaiselämää, niin ehkä saan elää kauemmin. Jos sitten löytäisin sen psykoosinkaltaisen tilan laukaisevan henkilön, niin sitten tapahtuu pahin ja joudun luopumaan hänestä. Kaikkiin suhteisiin liittyy aina menettämisen mahdollisuus syystä tai toisesta, mutta syöpä ei todellakaan helpota tilannetta.
Lucadoon viitaten taitaa kuitenkin olla parempi rakastaa ja menettää kuin olla rakastamatta. Jos syöpä uusiutuukin, niin en minä ajattele tyytyväisenä, että "onneksi en löytänyt ketään niin on yksi ihminen vähemmän josta luopua". Toivon sensijaan, että olen uskaltanut tehdä asioita ja tavata ihmisiä. Kompurointia voi tapahtua muutenkin ja sitä tapahtuu kaikille. Se on elämää.
Minulla on mahdollisuus saada vielä parisuhde, ehkä perhekin. Ikävä kyllä kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole melanoomasta (tai jostain muusta) johtuen. Toivottavasti tämä teksti ei loukkaa tai vihastuta ketään. Nämä ovat niitä ajatuksia, jotka kirjoittamisen jälkeen asettuvat taas järkevimpiin mittasuhteisiin. Tämä blogi on mun ilmainen terapeutti ja aina ei osaa kirjoittaa ihan kaikkea aiheeseen liittyvää.
Ja jos nyt tilaatte sen huoneen, niin nöyrä pyyntö: voisiko hoitajaksi tulla komea kolmekymppinen sinkkumies? Voin mennä myös poliisien kyydissä sinne, eli sinnekin päin voi toivetta välittää ;)
terkuin
Heidi
Kuva: https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhi-VBNPbQHBGuXcXGqntc53ohv-1etmAhDAL1TO-ffXplTbR1K1rTfHJqGe4YQ1Yw0IHu8w1vdneR0Gu0AyIvIDAwegNRVvsPgvWLmpDUFtO0nX5AoXI76eYT6VNrNFezGp40K74VlJLA/s1600/self_pity.gif
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti