Pelon teemalla jatketaan

Aika moni taitaa ajatella, että melanooma on leikkauksella hoidettavissa oleva sairaus. Nips naps ja elämä jatkuu. Näin se parhaassa tapauksessa onkin, jos huomioidaan vain siis fyysinen puoli. Syöpä on kuitenkin paljon enemmän, ainakin aluksi.

Ajatelkaa tilannetta, kun teillä oli viimeksi flunssa. Yleensä jo se vaikuttaa mielialaan ja jaksamiseen. Se menee kuitenkin ohi muutamassa päivässä, jonka jälkeen se pian unohtuu. Syöpä ei kuitenkaan ole sellainen sairaus. Riippumatta siitä kuinka syvä tai pinnallinen se on ollut, vie se lupaa kysymättä mörkömetsään ja jättää sinne. Siellä tulee vastaan sellaisia ajatuksia kuin kuolema sekä pelko rakkaiden, terveyden, toimintakyvyn ja oman elämän menetyksestä. Ensisilmäyksellä metsä on todella pimeä paikka vailla valoa ja toivoa. Olet yksin.

Kun tuonne metsään joutuu, ei moni tiedä vielä tilannettaan terveyden suhteen. He vain tietävät, että heillä on ollut syöpä. Minä olin siellä kaksi kuukautta. Metsässä kulkemista helpotti monet asiat: rakkaat ystävät ja perheenjäsenet kiirehtivät soihtujensa kanssa rinnalleni. Lääkärit ja hoitojärjestelmä merkitsivät polun, jota pitkin metsästä voi edetä: poliklinikkakäynti, leikkaus, tulokset.

Metsässä ei auta neuvoa poistumaan sieltä: "sehän on leikattu jo, pelkäät ihan turhaan". Matkalla tunteet ja järki menevät nimittäin täysin eri vauhtia tai reittiä. Välillä järki pääsee ääneen ja rauhoittelee tuolla samalla lauseella. Sitten tunne tulee ja kysyy ison kysymyksen: entä jos se sittenkin on levinnyt? Järki voi yrittää käyttää tilastotietoja tai kuulemiaan tarinoitaan tukenaan, mutta silti pelkoa ei voi täysin sulkea pois. Kuinka rinnallakulkija voi auttaa tällöin?

Pelkoa ei kannata lähteä kasvattamaan, mutta ei myöskään kieltämään. Kieltämällä pelon siitä tekee isomman kuin se on, koska siihen tulee lisäksi mukaan syyllisyys koetusta tunteesta: "minun pitäisi ajatella positiivisesti, mutta juuri nyt en pysty. Minua pelottaa! Mitäköhän hautajaisissani tarjotaan kahvin kanssa? Ei, en saa ajatella noin, pakko pysyä positiivisena!" On hyvin raskasta, jos omat jo muutenkin raskaat ajatukset aiheuttavat ylimääräistä huolta olemassaolollaan. Tämä koskee sekä sairastunutta, että teitä omaisia.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta uskoisin kuuntelun ja läsnäolon auttavan eniten monia. Ainakin minua on auttanut suunnattomasti elämän kriiseissä se, että perhe ja ystävät ovat jaksaneet kuunnella. Parisuhteen loputtua puhuin kuukausitolkulla samasta asiasta yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka pystyin selittämään tilanteen järjellä (se käytti suoralentoa), niin tunnepuoli tuli junalla pahasti myöhässä kuin VR syksyn lehtisateessa tai lumipyryssä konsanaan. Minua helpotti kuitenkin suunnattomasti, ettei kukaan kertaakaan sanonut, että "nyt riittää, lopeta jo" - ymmärrän toki, jos näitä ajatuksia olikin ;) Samoin syöpään liittyvä pelko on kuin  ilmapallo olalla (joka on nesteellä täytetty ja  painava, koska se paino ei todellakaan ole kevyt). Siihen ei kannata lisätä täytettä, koska se kasvaa nopeammin kuin mikään sairaus, mutta ei ikävä kyllä poksahda missään vaiheessa rikki. Täytettä voi kuitenkin päästää ulos puhumalla, liikkumalla, kirjoittamalla ym.. Ei ole taikasanoja, jotka veisivät pelon pois, mutta tilanteesta puhuminen voi auttaa elämään pelosta huolimatta. Pelolle voi löytää repun, jossa sitä on helpompi kuljettaa niin, ettei se vaikeuta pimeässä kulkemista.

Olin onekas, koska tulosten perusteella olen tällä hetkellä terve tai syöpä on piilossa. Kerkesinkin jossakin vaiheessa sanomaan, että matka metsän läpi oli siis turha. Olin turhaan huolehtinut, koska sairaus ei ollutkaan edennyt. Äitini korjasi tämän heti ja hän oli oikeassa. Prosessi ei ollut turha. Metsästä katsottuna oma elämä näyttäytyi erilaiselta. Pimeydestä näki valot, joita ei aiemmin huomannut elämässään. Kannan omaa palloani edelleen, mutta tällä hetkellä se pysyy mukana melko vaivattomasti. Se on antanut tilaa iloisemmille aiheille. Toivottavasti osaan arvostaa ja pitää niistä huolta.

Heidi

jk. tekstissä on toistoa aikaisempiin postauksiin, tiedän. Kirjoitin tämän alunperin toiseen blogiini, mutta päätin julkaista kuitenkin ensin täällä. Mielelläni otan vastaan mielipiteitä siitä, voisiko tämän julkaista siis keräysblogissakin?


Kuva: http://i201.photobucket.com/albums/aa254/jimmy_the_guy/000001-1.jpg
kuva: http://i683.photobucket.com/albums/vv193/blindseer-uk/CandleForest.jpg
kuva: http://th09.deviantart.net/fs70/PRE/i/2013/003/0/6/balloons_in_a_forest_by_kopains-d5qafv1.jpg
kuva: http://cdn.desktopwallpapers4.me/media/thumbs_400x250/2/16420.jpg

Oman elämän kauhuleffa

Tämä teksti on jo vähän vanha. Aloitin kirjoittamaan sitä jo pari kolme viikkoa sitten, mutta sitten se unohtui. Ajattelin kuitenkin laittaa sen jakoon, sillä aiheesta muhii vähän enemmänkin juttua päässä.

Vaikka pidänkin elokuvista, niin on pari genreä, joita en katso. Yksi niistä on kauhuleffat. En vain pysty katsomaan niitä. Jos yritänkin katsoa, niin leffasta menee ohi noin 90 %, koska minulla on kädet silmillä viritettynä käteväksi aidaksi, jonka lomasta voi välillä katsoa ja tarvittaessa myös sulkea ne nopeasti. Lisäksi, kuten elokuvien tekijät tietävät liian hyvin, myös musiikki ja äänet ovat pelottavia. Useinhan ne aiheuttavat jännitystä enemmän kuin itse kuva. Tämän vuoksi minun verkkoviritelmään kuuluu myös valmiustilassa olevat peukalokorvatulpat.

Miksi tämä horina kauhuleffoista? Siksi, että vähemmän rakas toivottavasti jo edesmennyt pirulainen taitaa tarjota pelkoa yllin kyllin koko loppuelämäksi.

Pelko sairauden uusiutumisesta on yksi vertaisryhmän yleisin keskustelunaihe. Itse sain kokonaisen puolitoista kuukautta pelkovapaata aikaa. Kerroinkin teille möröistä jo aikaisemmin. Nyt mörkö on muuttunut.

Aiemmin sitä kuvasi parhaiten Muumien Mörkö. Se lipui hiljalleen uhkaavana pimeydestä, mutta oli näkyvissä koko ajan. Pirulainen tuli näkyviin olkapäähän pikkuhiljaa. Mörkö jäädytti luontoa ympäriltään, vähän niin kuin melanooma valtasi alaa terveiltä soluilta kasvaessaan. Se ei kuitenkaan tuhonnut ketään, vaan ajatus oli todellisuutta pelottavampi.

Nyt pelko tuntuu enemmän Stephen Kingin Se-kirjan hirviöltä. Se on pelottavampi, koska se ei tule hiljalleen näkyviin usvasta, vaan vaanii ja hyökkää nopeasi piilostaan tarkoituksenaan vain ja ainoastaan tappaa. Se saattaa naamioitua joksikin muuksi, kunnes on liian myöhäistä paeta. Tältä sairaus tuntuu nyt.

Jos aikaisemmin pohdin syitä sairastumiseen, niin nyt pohdin syitä olla saamatta sitä uudestaan. En ole keksinyt yhtään varmaa, koska sellaista ei ole. Melanooma voi uusiutua kuten alkuperäinen, eli tulla näkyviin ihomuutoksena. Se voi uusiutua/levitä kuitenkin myös sisäisesti esimerkiksi keuhkoihin, maksaan, aivoihin tai luustoon. Mitä jo se saatanan pirulainen tekee tälläkin hetkellä tuhojaan jossain piilossa ja ilmoittaa itsestään vasta kun on liian myöhäistä? Miten tämän kanssa muka pitäisi elää?

Ei tämä pelko tyhjästä tullut. Kävin poistattamassa luomen kolmisen viikkoa sitten, joka aikaisemmin määrättiin seurattavaksi. Tulokset täytyy soittaa lääkäriltä, mutta en usko siinä olleen siis mitään. Saapa nähdä kuinka korkealle pitkin seiniä pääsen marraskuun lopussa ensimmäisen kontrollin lähestyessä. Jotenkin tuollainen silmämääräinen katselu ja imusolmukkeiden tunnustelu ei tunnu riittävältä. Eivätkö ne voisi ottaa jonkun kokovartalokuvan? Tätä oli eräs toinenkin tyttö tiedustellut, mutta vartijoiden ollessa puhtaat niitä ei tehdä. Lähtökohtaisesti olen siis terve.

Täytyy vain luottaa tuohon ajatukseen. Jos alan pelätä kolaria, jää monta hienoa maisemaa näkemättä. Samalla tavalla nyt täytyy vain hyväksyä pelko matkaseuralaiseksi. Eihän se kaikista nättein ja suloisin ole, mutta antaa sen roikkua mukana jos kerran haluaa. Vietän aikani  kuitenkin mieluummin iloisemmassa seurassa :)

Heidi


jk. jostain syystä minulla on tunne, että näitä barbikuvia pitäisi vähän selittää tai ainakin pyytää anteeksi :D mutta en selitä tai pyydä! Tiedän kyllä, että ne eivät luo kuvaa kauhean fiksusta meiningistä, mutta jos joku ei sitä tajunnut jo aikaisemmin, niin...





Kuvat: 
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/9/90/Buka.jpg
http://www.leffatykki.com/static/content/image/45d61288df3f4d2554708964c781067f.jpg
http://blog.pigtailpals.com/wp-content/uploads/2012/12/Monster-High-Travel.jpg
http://www.golfmk6.com/forums/picture.php?albumid=721&pictureid=4101

Herneitä nenässä

Tänään olin lähdössä kotiin ja verensokeri oli aika alhaalla. Kuinka ollakaan, tilanne korjaantui herneillä.

Törmäsin julkaisuun naamakirjassa, joka sai veren kuohahtamaan yli. Hernekeiton sijasta vetelin pussillisen herneitä nenään niin että päässä oli usean pallon ping pong -matsi.

 Eräs sivusto, josta olen itsekin ottanut kuvia blogiini, julkaisi tällaisen kuvan:



Kuvatekstissä ja otsikossa luki "Sunburn Art is a Real Thing, and It's Glorious".

Voi JUMALAUTA!!!

Harvoin kommentoin mitään julkisesti saati missään naamakirjassa (muiden kuin omien kavereiden juttuja), mutta tähän oli pakko laittaa oma mielipide. Kirjoitin siihen jotakuin näin: "en voi uskoa teidän julkaisevan tällaista. Olen sairastanut melanooman ja sillä ei ole mitään tekemistä hohdokas-sanan kanssa. Olen aikalailla suuttunut ja hyvin, hyvin surullinen. Pyydän teitä poistamaan tämän julkaisun. (Tiedän, etteivät kaikki sairastu vaikka palaisivat, mutta ette halua ottaa riskiä. Jo kerran palaminen nostattaa riskiä)."

Myös noin 5 muuta ihmistä oli kommentoinut kuvaa ja huomauttanut syövästä, mukana yksi toinenkin melanooman sairastanut. Tunnin päästä, kun olin päässyt kotin, oli julkaisu poistettu :) Kannattaa laittaa siis palautetta!

Kuvan ja juttulinkin julkaisseet eivät varmasti olleet ajatelleet melanoomaa lainkaan. He näkivät kivoja rusketusraitoja. Olen itsekin niille naureskellut ja joku kesä Iltalehti tai muu vastaava taisi ihan kerätä kuvia lukijoiden saamista raidoista, joista sai sitten äänestää suosikkiaan. Nyt melanooman jälkeen en näe hassun hauskoja raitoja, vaan karmeita esimerkkejä siitä, kuinka ihoa (ihmisen suurin elin) voisi suojella peittämällä sen, mutta jonka ihmiset polttavat auringossa. Heittäisikö joku maksansa viinaämpäriin tai hampaansa sokeriliuokseen? Ihosta täytyy huolehtia samalla tavalla kuin muustakin terveydestä!

Hmm, äskeinen on itseasiassa huono esimerkki, koska Suomihan ei ole tunnettu raittiudesta tai vähäisestä virvoitusjuomien käytöstä :( ehkä saatte kuitenkin ajatuksesta kiinni? Auringossa suojaamattomana oleminen ei ole vaaratonta!

Nyt on herneet saatu nenästä pois ja verenpainekin on taas tasaantunut. Koittakaa ymmärtää, jos ensi kesänä olen pukemassa teille vaatteita päälle ulkona ollessa ;) 

Heidi


kuva: http://amazingworld.me/sunburn-art-is-a-real-thing-and-its-glorious?pid=124895&utm_source=mylikes&utm_medium=cpc&utm_campaign=ml&utm_term=28221694

Opintoja

Nyt on kirjoittamisen puolella ollut hiljaista, koska olen aloittanut gerontologian perusopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Opiskelu on pitkästä aikaa mukavaa :) Siinä saa samalla muutakin ajateltavaa, mikä on ihan tervetullutta. Oppimispäiväkirjan vääntämisessä saa purkaa tehokkaasti kirjoitushalujaan ja pohtia asioita, joten kotona koneella istuminen on vähentynyt huomattavasti.

Tänään bongasin Anu Harkin haastattelun Ilta-Sanomista. Hän kertoo siinä sairastaneensa melanooman. Haastattelu ei ole kovin syvällinen, mutta minusta on hienoa, että Anu on tuonut sen esiin. Kaikkea hyvää hänelle :)

Hyvää vikonloppua kaikille!

Heidi

Haastattelu Syöpäsäätiölle

Hei kaikille! 

Lähetin tänään vastauksiani Syöpäsäätiölle haastattelua varten. Julkaisin sen myös toisessa blogissani kokonaisuudessaan joiltakin osin :) Tämän blogin lukijoille siinä on vähän on toistoa ilmassa, mutta jospa sieltä löytyisi jotain uuttakin, toivotaan ainakin! Käykää lukemassa jos kiinnostaa! 

Mukavaa viikonloppua! Minä pääsen kokeilemaan ihan uutta juttua, eli käyttämään äidin koiraa jalostustarkastuksessa. Mielenkiinnolla odotan mitä siitä tulee :D

Heidi

Synttärit

Pari päivää sitten oli viimeiset synttärit ennenkuin ensimmäinen numero lähtee kolmannelle kierroksellle. Tuo allaoleva sarjis kuvaa melkoisen hyvin, miltä vanheneminen tuntuu.

Kuvan saa isommaksi klikkaamalla sitä

Toisaalta sekin on tuttu tunne, että kaikki penskat ovat yllättäen jo täysi-ikäisiä. Missä välissä tämä on tapahtunut?!

Eikö se mene vähän niin, että kolmekymppisen kunniaksi voisi, tai suorastaa pitää, ottaa pienet hepulit. Eihän näitä tasalukuja tule kuin kerran kymmenessä vuodessa, joten täytyy ottaa siitä kaikki ilo irti.

Heidi vs. kaikki muut kolmekymppiset ja vanheneminen yleensä

syitä vetää kauheat ahdistusitkupotkuraivarit 
- Suurin osa kavereista on jo neuvotellut itselleen asuntolainan -  asun vuokralla yksiössä, niinkuin 10 vuotta sitten
- Yhtä sinkkukaveria lukuun ottamatta kaikki muut seurustelevat tai ovat kirkon käytäviä tepastelleet muutenkin kuin vieraana - vedän toista vuotta sinkkuna eikä loppua näy
- Joillakin on jo lapsia - omalta kohdalta ne taitavat jäädä ajatustasolle
- Yhtä kaveria lukuunottamatta olen ainoa, jolla on ollut tämänkaltainen hengenvaarallinen sairaus
-  Tulee selluliittia, ryppyjä, harmaita hiuksia ja kehon kunto lähtee heikentymään

syitä antaa piupaut äskeiselle
- tykkään asunnostani tosi paljon. Se on viihtyisä ja siellä näkyy vanhempien ja siskon apu esimerkiksi verhoissa. En tarvitse isompaa ja se sijaitsee Vantaan yhdellä parhaista alueista
- oikeasti olen tällä hetkellä tyytyväinen omaan elämääni näin. Parisuhteissa on aina omat juttunsa niin hyvässä kuin huonossa varsinkin alkuihastuksen jälkeen eli kun siirrytään rakastumisesta rakastamiseen ;) Saan tehdä mitä haluan ja elämä on vapaata.
- on minulla ihana rakas kummipoika <3 ja tytöt jotka änkeävät sohvalle viereen ja ovat kotona aina iloisesti vastassa
- on sitä muillakin omat vaikeutensa elämässä. Oma sairaus on joko poissa tai ainakin nyt hyvässä piilossa. Turha sitä on miettiä, olo on todella hyvä.
- on etuoikeus saada vanheta, kaikille ei sitä suoda. Rypyt kuuluvat elämään, liikunnalla voi vahvistaa kroppaa.
+ en edes jaksanut lähteä miettimään syitä, miksi haluaisin valittaa. Kaikki on nyt oikeasti hyvin ja löydän paljon syitä olla kiitollinen. Elämä on tässä ja nyt. En tarvitse mitään enempää, kaikki tarvittava löytyy jo.

Hyvää syksyä kaikille! Lehtiä löytyy vielä puista, joten nautitaan väreistä!



Kuva: http://www.wallsfeed.com/wallpapers/2012/10/Autumn-Leaves-Maple-tree-Maple-Leaf-485x728.jpg

Äidin kertomus lapsen sairastumisesta

Hei!

Heitin tuossa jokin aika sitten ilmoille idean, että toisessa blogissani voitaisiin tuoda esiin muitakin kirjoituksia kuin omiani. Äitini tarttui haasteeseen ja kertoo seuraavassa omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Kiitos äiti! <3 Julkaisen tekstin täälläkin, koska tätä blogia on luettu enemmän ja  keskittyy muutenkin syvällisemmin näihin ajatus- ja tunnepuolen asioihin.

Heidi kirjoitti blogissaan, että lähiomainen voisi kirjoittaa blogiin läheisen näkökulmasta. Ajattelin ottaa haasteen vastaan ja kirjoittaa äidin näkökulmasta. Haluan tuoda esille miltä minusta tuntui kuulla sairaudesta ja mitä ajattelen nyt. Tarinani alkakoon;

Oli sovittu, että Heidin koirat tulevat meille hoitoon. Tarkoituksena oli, että koirat tulisivat mieheni kyydillä Vantaalta, koska hän on siellä töissä. Heidi ilmoitti, että hän tuokin ne myöhemmin itse. Nuorimmainen tyttäreni soitti kuitenkin ja kysyi, että ollaanko kotona kun he toisivatkin koirat meille illalla. Kävihän se tietenkin ja silloin ajattelin, että miksiköhän mieli vaihtui niin pian. 

Olin pihalla kun he saapuivat. Kun he tulevat, niin yleensä halataan aina toisiamme. Nuorempi tytär tuli luokseni ja halasi. Heidi meni suoraan sisälle. Ihmettelin asiaa ja kysyinkin mihin hän menee. Heidi vastasi, että on kauhea vessa hätä. Toinen tytär sanoi minulle, että voin mennä sisälle niin hän jää meidän sijoitettujen lasten kanssa ulos. Hänen ilme ei kertonut  mitään tulevasta. Jotain aavistin, kun jokin muljahti ilkeästi sisälläni. Menin sisälle ja näin heti Heidin ilmeestä, että jotain on sattunut. Odotimme vielä miestäni paikalle.  Katsoessani Heidiä tajusin, että jotain on pahasti pielessä. Muutaman sekunnin aikana mietin, onko hän ajanut kolarin? Ei ollut, koska auto oli ehyt. Onko koirille sattunut jotain? Ei kun ne olivat pihalla. Mitä se voi olla???? Heidi pyysi meitä istumaan. Epätietoisuus jostain pahasta tapahtuneesta oli aivan kauhea. Pian hän kertoikin, että hän oli käynyt leikkauttamassa luomen ja siitä oli löytynyt syöpä, melanooma. 

Maailmani romahti hetkessä, en ollut varma olinko kuullut oikein vai olinko ymmärtänyt väärin kuulemani. Kerkesin ajatella; Ei minun lapseni voi sairastua syöpään, ei vaan voi. Sydämeni hakkasi ja päässä sumeni, kuuma humahdus meni päästä varpaisiin. Itkimme ja puhuimme. Heidi oli hyvin huolestunut siitä miten me pärjäämme asian kanssa. Hän kertoi faktoja asiasta ja ei ne varmaankaan jääneet mieleeni silloin. Päässäni pyöri vain sana syöpä, kuulosti aivan kirosanalta.

Olimme varanneet Heidin kanssa vaellusmatkan Espanjaan ja hän sanoikin, että taitaa olla, että hän ei  pääse lähtemään. Vaellus olisi ollut niin henkisen kuin fyysisen kestävyyden kannalta haasteellinen (vaellusta vaihtelevassa maastossa n 320 km kahdessa viikossa). Hän kannusti minua lähtemään yksin, mutta en kokenut sitä hyväksi vaihtoehdoksi. Vaellus tehdään yhdessä tai ei sitten tehdä ollenkaan. Vaelluksella perille pääsy ei ole se tärkein, vaan matkan teko. Koin, että tämä syöpä on nyt meidän yhteinen matkanteko.

Odotteluaika tuntui  varoalueen ja vartijasolmukkeiden leikkaukseen pitkälle. Olin lukenut syövästä ja kolunnut netin läpi ajatuksena löytää jotain. Mitä minä halusin löytää? Halusinko löytää happy end -tarinoita vai halusinko saada tietoa vähemmän onnellisista lopuista? Löysin sieltä yleensä aina niitä kirjoitelmia, joita mieleni milloinkin hamusi. Ymmärrys siitä, että pahin mahdollinen olisi menettää lapsensa sairaudelle, oli lamaannuttava. Halusin olla positiivinen ja ajatella myönteisesti uskoen meidän hyvään ja osaavaan hoitoon, mutta halusinko myös vahvistaa itseäni pahimman varalle. Leikkauspäivä lähestyi ja se jotenkin helpotti, koska sitten se olisi tehty ja sen jälkeen vain vastauksia odottelemaan. Toisaalta se tuntui ahdistavalta kun tiesi, että sitten on totuuden hetki. Aikaa ei voi pysäyttää. Mitä lähemmäksi leikkauspäivä tuli sitä enemmän jostain syystä tuli purkauksia. Itkin, olin ärtynyt, mietin onko tämä kidutus kostoa minulle jostakin tekemisistäni tai tekemättä jättämisistä. Minun mielestäni mikään ei satuta niin paljon kuin se, että oma lapsi kärsii ja kärsimystä en voi ottaa pois.Illalla kun suljin silmäni asia oli mielessäni ja aamulla kun heräsin se oli ensimmäisenä mielessäni.

Heidi halusi mennä sairaalaan leikkauspäivänä yksin. Olin jotenkin rauhallinen, olihan hän hyvässä hoidossa. Toisaalta olin hyvin peloissani, koska tiesin, että nyt leikkaavat varoalueen ja mitä sieltä saattaa löytyä tms. Leikkaus meni hyvin ja Heidi soittikin vähän vielä pökerryksissä kaiken olevan olosuhteisiin nähden hyvin.  Toinen tyttäreni meni katsomaan häntä ja vei lukemista. Tunsin syyllisyyttä kun en ollut hänen luonaan ja olin lähdössä häntä katsomaan mutta tytär sanoi, että ei varmaankaan kannata meiltä asti (90 km matkaa) kun hän oli vielä pahoinvoiva. Heidi oli yötä sairaalassa kun mikään ei pysynyt sisällä. 

Mietin, että en ole kuin yksi äiti monien joukosta, jotka kohtaavat tämän kauheuden. Oman lapsen menettämisen pelon ja sen mukana muut tulevat huolet ja murheet. Heikolla hetkellä mieleeni tuli myös ajatus siitä, että jos se onkin levinnyt ja ei voikaan enää tehdä mitään. Pelkkä ajatuskin sai minut melkein sekoamisen partaalle. Mieleeni tuli tätini, joka on saattanut kaksi poikaansa haudan lepoon. Molemmat kuolivat äkillisesti. Mietin, onko eroa siinä jos kuolee äkillisesti esim kolarissa tai sitten sairauden murtamana. Äkkikuolemaan ei voi varautua ollenkaan, tulee täydellinen shokki tila. Sairaudesta johtuvaan kuolemiseen on enemmän aikaa käsitellä asiaa. Mahdollistaa myös kertoa asioita joita haluaa toisen vielä tietävän.

Syöpiä voidaan parantaa hyvin nykyisin, mutta kun kuulee tiedon, niin ei siinä kerkeä ajatella järjellä, tunne on niin paljon nopeampi. Kun asiaa sulatteli, niin välillä oli aivan epätodellinen olo, onko tämä totta vai mitä tämä on.

Heidi oli kertonut pääsevänsä klo 13 jälkeen sairaalasta. En ole ajanut Helsingissä ja jotenkin ajatus ”Helsingin liikenne ja minä"! ei kuulosta oikein hyvälle yhdistelmälle. Mutta siinä sen näkee, että ihmeellisesti sitä voittaa pelkonsa. Lähdin jo monta tuntia aikaisemmin, kun ajattelin etten saa autoa parkkiin. Auton sain heti parkkiin ja kun aikaa jäi, niin kävin kävelemällä katsomassa yhden risteyksen joka on kotimatkalla edessä ja oli jotenkin sekavan näköinen. Ei se ollutkaan niin paha, kun ajatuksella tutkaili. Heidi oli virkeän näköinen ja odottelimme kotiutusta. Sairaanhoitaja tuli vaihtamaan leikkaushaavan päälle teipit ja sanoinkin, että haluan katsoa mallia. Heidi kysyi kannattaako? Kannattaa tietenkin, koska minä olen seuraava hoitaja.  Kun näin leikkaushaavan niin hiki pukkasi päälle, sydän hakkasi ja päässä sumeni. Menin istumaan ja hengitin syvään. Ei haava ollut pahannäköinen tms. Jotenkin ajattelin, että hän ei ole enää ehyt, hänessä on särö. 

Menimme kotiin ja sain ”höstätä” kaikella rakkaudella mielin määrin. Olisinko silläkin keinoin halunnut näyttää sen rakkauden määrän, mitä tunnen häntä kohtaan. Meillä on hyvä ja läheinen suhde. Soittelemme usein, melkein päivittäin ja joskus montakin kertaa päivässä. Olenkin suhteestamme hyvilläni, koska luulen, että kun sairastuu on kolmenlaisia ihmisiä:

1. Ei uskalla/ osaa olla sairastuneen kanssa ja yhteydenpito vähenee tai loppuu. 

2. Ei ole ollut ennen yhteydessä juuri ollenkaan ja sairauden myötä lisääntyy. 

3. On ollut hyvät ja läheiset välit joita sairaus ei muuta mitenkään. 

Heidi oli meillä muutamia öitä ja sitten hän halusikin jo mennä omaan kotiin toipumaan. Olisin halunnut pitää hänet luonani pidempäänkin, mutta ymmärrän, että oma koti on oma koti. Tulokset tulisivat noin 2 viikon päästä. Heidi sanoi, ettei kannata Googlata asian tiimoilta, mutta silti sitä tuli vähän kurkattua. Samoin kun alussakin, sieltä hamusi tietoja mielialansa mukaan. Tiesin, että jokainen syöpä on yksilöllinen joten mitään selkeitä viitteitä sieltä ei edes löydy. Espanjan matka peruttiin ja Heidi sanoi, että voidaanhan me lähteä jonnekin jos syöpä ei ole levinnyt. Jos on levinnyt niin sitten hän ei halua lähteä.

Heidillä alkoi kahden viikon kesäloma juuri sillä viikolla kun oli meno kuulemaan tuloksia. Kävin välillä katsomassa äkkilähtöjä, mutta kun ei tiennyt tuloksia niin se tuntui jotenkin ennenaikaiselle. Heidi halusi mennä kuulemaan tulokset yksin ja yritin tunkea itseni mukaan, mutta Heidi oli sitä mieltä, että jos tulee huonoja uutisia niin hänen ei tarvitse ajatella sinä hetkenä kuin itseään.Yritin vielä, että jos tulee huonoja uutisia niin hän ei muista kuulemaansa joten voisin olla hänen korvinaan, mutta hän pystyi kumoamaan senkin, kertoen että sen saa mukaan myös kirjallisena. Heidi meni aikoinaan ekaluokalle, niin eka päivänä sain saattaa koulun nurkalle, mutta ei pidemmälle. Koulusta tultuaan ilmoitti, että menee tästä lähtien yksin. Kauhea ajatus; toinen koulupäivä vasta ja minä en pääse saattamaan. Tuli seuraava aamu ja Heidi teki lähtöään kouluun. Oven mentyä kiinni, laitoin pikaisesti nuoremmalle siskolle vaatteen ja lähdimme varjostus puuhiin. Kun Heidi meni mutkan taakse, niin me juostiin mutkaan ja varmistimme katseella, että kaikki menee hyvin. Hypimme pusikossa, välillä kerrostalon takana yms. Mahdoimme olla hassu näky. En ajatellut sitä, tärkeintä oli varmistaa, että Heidi pääsi turvallisesti kouluun. Miten olisin voinut estää tilanteen, jos hän olisi ylittänyt tietä ja auto olisi töytäissyt? En mitenkään, mutta olisin ollut hänen luonaan ja turvana mahdollisimman pian. Emme voi suojella lapsiamme kaikelta mahdollisesta pahalta, voimme opettaa ja luottaa heidän oppimiseen. Kun he elävät omaa elämäänsä niin voimme olla heidän tukena ja turvana. Tämä tarina tuli mieleeni kun ajattelin, miten Heidi kestää jos kuulee syövän levinneen. Meinasin ihan oikeasti mennä sairaalaan jonkun kulman taakse ja katsoa sieltä hänen ilmettään ja rientää hänen luokseen jos hän on murtunut. Tiedostin sen, että hän on aikuinen ja vaikka kuinka olen äiti niin minun pitää pystyä kunnioittamaan hänen tahtoaan. 

Heidi kertoi, että jos tulee huonoja uutisia niin hän lähettää tekstiviestin tai jos on hyviä niin hän soittaa.  Kävin aamulla vesijumpassa ja huomasin tekeväni apinan raivolla liikkeitä. Anteeksi kaikki vesijumppa kaverit, jos kastuitte liikaa. Kotiin tultuani en osannut tehdä mitään. Ahdisti, tuli synkkiä ajatuksia, tuli toiveikkaita ajatuksia. Istuin istumistani ja sitten tuli tekstiviesti. Väri pakeni kasvoiltani ja hengitykseni salpaantui.  Ajattelin, että se siis on levinnyt. Halusin lukea heti viestin ja olikin mahtava kun huomasin sen olevan toiselta tyttäreltäni. Hän laittoi viestin; kylläpä aika menee hitaasti. Vastasin hänelle, että meinasin saada sydänkohtauksen kun niin säikähdin ja hän olikin hyvin pahoillaan kun ei huomannut asian yhteyttä odotukseen. Onneksi pian puhelin pirahti ja Heidin kasvot tulivat näyttöön. Ajattelin, että hyviä uutisia, mutta silti pelko oli kun vastasin puhelimeen jotenkin niiiiin…? Hän kertoi, että vartijasolmukkeet olivat puhtaat joten todennäköisesti ei ole levinnyt. Romahdin silloin, mutta tällä kertaa onnesta ja toivosta parempaan tulevaisuuteen. Paine ja pelko purkautui itkuna rytinällä minusta ulos. Heidi halusi soitella heti muille läheisille ja minä ilmoitin miehelleni. Minä itkin vielä kun soitin miehelleni, mutta sanoin aluksi ”älä säikähdä itkuani”. 

Me kaikki käsittelemme asioita omalla tyylillämme ja tärkeää kuunnella sisintään mihin on valmis. Alkuun huomasin, että minun oli vaikea puhua syövästä ulkopuolisille, en siis puhunut. Mutta yksi päivä huomasinkin puhuvani siitä vanhempainyhdistyksen kokouksessa muutamille.Pian huomasin jakavani asian yleisesti ystävieni kanssa. Kiitos teille kaikille, jotka jaksoitte tukea minua ja olitte niin ihania. Heidi haluaa auttaa blogillaan muita sairastuneita, koska hän oli itse saanut paljon toisen sairastuneen blogista. Haluan jakaa omat tunteeni ja ajatukseni jos vaikka joku saisi näistä sanoista lohdutusta, toivoa omaisen sairastuttua. Aiemmin kirjoitin siitä, että kun näin hänen leikkausarpensa, näin särön hänessä. Tämä särö jää häneen sekä myös meihin muihin. Se muistuttaa meitä elämän arvaamattomuudesta, pelosta, uskosta, toivosta ja ennen kaikkea rakkaudesta. Meillä on tilanne nyt hyvä, seurannat jatkuvat ja toivotaan, ettei tule takapakkia. Jos tilanne olisikin ollut toinen niin epätoivonkin hetkellä ei kannata menettää toivoa.Niin kauan kun on elämää on toivoa.

Tiistaina saimme tulokset ja otimme äkkilähdön. Keskiviikkona olimmekin jo Kroatiassa. Matka teki hyvää, oli hyvä pysähtyä miettimään mitä tapahtuikaan. Vietimme laatuaikaa. Kävimme risteilyllä, tutustuimme pääkaupunkiin, ostimme retken Montenegroon, ihailimme terassilla tähtitaivasta, joimme viiniä ja puhuimme tapahtuneesta. Minä olen sellainen huolehtija ja monesti ajatukseni ovat jo huomisessa. Heidi on opettanut minulle, että elä tätä hetkeä ja nauti siitä. Huominen tulee huomenna, nyt on nyt. Loma loppui ja käännämme nyt seuraavan sivun.  Tulevaisuudestamme emme tiedä mikä meitä odottaa, mutta kokemukset vahvistavat ja opettavat meitä, joten uskaltakaamme olla rohkeita elämälle.