Äidin kertomus lapsen sairastumisesta

Hei!

Heitin tuossa jokin aika sitten ilmoille idean, että toisessa blogissani voitaisiin tuoda esiin muitakin kirjoituksia kuin omiani. Äitini tarttui haasteeseen ja kertoo seuraavassa omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Kiitos äiti! <3 Julkaisen tekstin täälläkin, koska tätä blogia on luettu enemmän ja  keskittyy muutenkin syvällisemmin näihin ajatus- ja tunnepuolen asioihin.

Heidi kirjoitti blogissaan, että lähiomainen voisi kirjoittaa blogiin läheisen näkökulmasta. Ajattelin ottaa haasteen vastaan ja kirjoittaa äidin näkökulmasta. Haluan tuoda esille miltä minusta tuntui kuulla sairaudesta ja mitä ajattelen nyt. Tarinani alkakoon;

Oli sovittu, että Heidin koirat tulevat meille hoitoon. Tarkoituksena oli, että koirat tulisivat mieheni kyydillä Vantaalta, koska hän on siellä töissä. Heidi ilmoitti, että hän tuokin ne myöhemmin itse. Nuorimmainen tyttäreni soitti kuitenkin ja kysyi, että ollaanko kotona kun he toisivatkin koirat meille illalla. Kävihän se tietenkin ja silloin ajattelin, että miksiköhän mieli vaihtui niin pian. 

Olin pihalla kun he saapuivat. Kun he tulevat, niin yleensä halataan aina toisiamme. Nuorempi tytär tuli luokseni ja halasi. Heidi meni suoraan sisälle. Ihmettelin asiaa ja kysyinkin mihin hän menee. Heidi vastasi, että on kauhea vessa hätä. Toinen tytär sanoi minulle, että voin mennä sisälle niin hän jää meidän sijoitettujen lasten kanssa ulos. Hänen ilme ei kertonut  mitään tulevasta. Jotain aavistin, kun jokin muljahti ilkeästi sisälläni. Menin sisälle ja näin heti Heidin ilmeestä, että jotain on sattunut. Odotimme vielä miestäni paikalle.  Katsoessani Heidiä tajusin, että jotain on pahasti pielessä. Muutaman sekunnin aikana mietin, onko hän ajanut kolarin? Ei ollut, koska auto oli ehyt. Onko koirille sattunut jotain? Ei kun ne olivat pihalla. Mitä se voi olla???? Heidi pyysi meitä istumaan. Epätietoisuus jostain pahasta tapahtuneesta oli aivan kauhea. Pian hän kertoikin, että hän oli käynyt leikkauttamassa luomen ja siitä oli löytynyt syöpä, melanooma. 

Maailmani romahti hetkessä, en ollut varma olinko kuullut oikein vai olinko ymmärtänyt väärin kuulemani. Kerkesin ajatella; Ei minun lapseni voi sairastua syöpään, ei vaan voi. Sydämeni hakkasi ja päässä sumeni, kuuma humahdus meni päästä varpaisiin. Itkimme ja puhuimme. Heidi oli hyvin huolestunut siitä miten me pärjäämme asian kanssa. Hän kertoi faktoja asiasta ja ei ne varmaankaan jääneet mieleeni silloin. Päässäni pyöri vain sana syöpä, kuulosti aivan kirosanalta.

Olimme varanneet Heidin kanssa vaellusmatkan Espanjaan ja hän sanoikin, että taitaa olla, että hän ei  pääse lähtemään. Vaellus olisi ollut niin henkisen kuin fyysisen kestävyyden kannalta haasteellinen (vaellusta vaihtelevassa maastossa n 320 km kahdessa viikossa). Hän kannusti minua lähtemään yksin, mutta en kokenut sitä hyväksi vaihtoehdoksi. Vaellus tehdään yhdessä tai ei sitten tehdä ollenkaan. Vaelluksella perille pääsy ei ole se tärkein, vaan matkan teko. Koin, että tämä syöpä on nyt meidän yhteinen matkanteko.

Odotteluaika tuntui  varoalueen ja vartijasolmukkeiden leikkaukseen pitkälle. Olin lukenut syövästä ja kolunnut netin läpi ajatuksena löytää jotain. Mitä minä halusin löytää? Halusinko löytää happy end -tarinoita vai halusinko saada tietoa vähemmän onnellisista lopuista? Löysin sieltä yleensä aina niitä kirjoitelmia, joita mieleni milloinkin hamusi. Ymmärrys siitä, että pahin mahdollinen olisi menettää lapsensa sairaudelle, oli lamaannuttava. Halusin olla positiivinen ja ajatella myönteisesti uskoen meidän hyvään ja osaavaan hoitoon, mutta halusinko myös vahvistaa itseäni pahimman varalle. Leikkauspäivä lähestyi ja se jotenkin helpotti, koska sitten se olisi tehty ja sen jälkeen vain vastauksia odottelemaan. Toisaalta se tuntui ahdistavalta kun tiesi, että sitten on totuuden hetki. Aikaa ei voi pysäyttää. Mitä lähemmäksi leikkauspäivä tuli sitä enemmän jostain syystä tuli purkauksia. Itkin, olin ärtynyt, mietin onko tämä kidutus kostoa minulle jostakin tekemisistäni tai tekemättä jättämisistä. Minun mielestäni mikään ei satuta niin paljon kuin se, että oma lapsi kärsii ja kärsimystä en voi ottaa pois.Illalla kun suljin silmäni asia oli mielessäni ja aamulla kun heräsin se oli ensimmäisenä mielessäni.

Heidi halusi mennä sairaalaan leikkauspäivänä yksin. Olin jotenkin rauhallinen, olihan hän hyvässä hoidossa. Toisaalta olin hyvin peloissani, koska tiesin, että nyt leikkaavat varoalueen ja mitä sieltä saattaa löytyä tms. Leikkaus meni hyvin ja Heidi soittikin vähän vielä pökerryksissä kaiken olevan olosuhteisiin nähden hyvin.  Toinen tyttäreni meni katsomaan häntä ja vei lukemista. Tunsin syyllisyyttä kun en ollut hänen luonaan ja olin lähdössä häntä katsomaan mutta tytär sanoi, että ei varmaankaan kannata meiltä asti (90 km matkaa) kun hän oli vielä pahoinvoiva. Heidi oli yötä sairaalassa kun mikään ei pysynyt sisällä. 

Mietin, että en ole kuin yksi äiti monien joukosta, jotka kohtaavat tämän kauheuden. Oman lapsen menettämisen pelon ja sen mukana muut tulevat huolet ja murheet. Heikolla hetkellä mieleeni tuli myös ajatus siitä, että jos se onkin levinnyt ja ei voikaan enää tehdä mitään. Pelkkä ajatuskin sai minut melkein sekoamisen partaalle. Mieleeni tuli tätini, joka on saattanut kaksi poikaansa haudan lepoon. Molemmat kuolivat äkillisesti. Mietin, onko eroa siinä jos kuolee äkillisesti esim kolarissa tai sitten sairauden murtamana. Äkkikuolemaan ei voi varautua ollenkaan, tulee täydellinen shokki tila. Sairaudesta johtuvaan kuolemiseen on enemmän aikaa käsitellä asiaa. Mahdollistaa myös kertoa asioita joita haluaa toisen vielä tietävän.

Syöpiä voidaan parantaa hyvin nykyisin, mutta kun kuulee tiedon, niin ei siinä kerkeä ajatella järjellä, tunne on niin paljon nopeampi. Kun asiaa sulatteli, niin välillä oli aivan epätodellinen olo, onko tämä totta vai mitä tämä on.

Heidi oli kertonut pääsevänsä klo 13 jälkeen sairaalasta. En ole ajanut Helsingissä ja jotenkin ajatus ”Helsingin liikenne ja minä"! ei kuulosta oikein hyvälle yhdistelmälle. Mutta siinä sen näkee, että ihmeellisesti sitä voittaa pelkonsa. Lähdin jo monta tuntia aikaisemmin, kun ajattelin etten saa autoa parkkiin. Auton sain heti parkkiin ja kun aikaa jäi, niin kävin kävelemällä katsomassa yhden risteyksen joka on kotimatkalla edessä ja oli jotenkin sekavan näköinen. Ei se ollutkaan niin paha, kun ajatuksella tutkaili. Heidi oli virkeän näköinen ja odottelimme kotiutusta. Sairaanhoitaja tuli vaihtamaan leikkaushaavan päälle teipit ja sanoinkin, että haluan katsoa mallia. Heidi kysyi kannattaako? Kannattaa tietenkin, koska minä olen seuraava hoitaja.  Kun näin leikkaushaavan niin hiki pukkasi päälle, sydän hakkasi ja päässä sumeni. Menin istumaan ja hengitin syvään. Ei haava ollut pahannäköinen tms. Jotenkin ajattelin, että hän ei ole enää ehyt, hänessä on särö. 

Menimme kotiin ja sain ”höstätä” kaikella rakkaudella mielin määrin. Olisinko silläkin keinoin halunnut näyttää sen rakkauden määrän, mitä tunnen häntä kohtaan. Meillä on hyvä ja läheinen suhde. Soittelemme usein, melkein päivittäin ja joskus montakin kertaa päivässä. Olenkin suhteestamme hyvilläni, koska luulen, että kun sairastuu on kolmenlaisia ihmisiä:

1. Ei uskalla/ osaa olla sairastuneen kanssa ja yhteydenpito vähenee tai loppuu. 

2. Ei ole ollut ennen yhteydessä juuri ollenkaan ja sairauden myötä lisääntyy. 

3. On ollut hyvät ja läheiset välit joita sairaus ei muuta mitenkään. 

Heidi oli meillä muutamia öitä ja sitten hän halusikin jo mennä omaan kotiin toipumaan. Olisin halunnut pitää hänet luonani pidempäänkin, mutta ymmärrän, että oma koti on oma koti. Tulokset tulisivat noin 2 viikon päästä. Heidi sanoi, ettei kannata Googlata asian tiimoilta, mutta silti sitä tuli vähän kurkattua. Samoin kun alussakin, sieltä hamusi tietoja mielialansa mukaan. Tiesin, että jokainen syöpä on yksilöllinen joten mitään selkeitä viitteitä sieltä ei edes löydy. Espanjan matka peruttiin ja Heidi sanoi, että voidaanhan me lähteä jonnekin jos syöpä ei ole levinnyt. Jos on levinnyt niin sitten hän ei halua lähteä.

Heidillä alkoi kahden viikon kesäloma juuri sillä viikolla kun oli meno kuulemaan tuloksia. Kävin välillä katsomassa äkkilähtöjä, mutta kun ei tiennyt tuloksia niin se tuntui jotenkin ennenaikaiselle. Heidi halusi mennä kuulemaan tulokset yksin ja yritin tunkea itseni mukaan, mutta Heidi oli sitä mieltä, että jos tulee huonoja uutisia niin hänen ei tarvitse ajatella sinä hetkenä kuin itseään.Yritin vielä, että jos tulee huonoja uutisia niin hän ei muista kuulemaansa joten voisin olla hänen korvinaan, mutta hän pystyi kumoamaan senkin, kertoen että sen saa mukaan myös kirjallisena. Heidi meni aikoinaan ekaluokalle, niin eka päivänä sain saattaa koulun nurkalle, mutta ei pidemmälle. Koulusta tultuaan ilmoitti, että menee tästä lähtien yksin. Kauhea ajatus; toinen koulupäivä vasta ja minä en pääse saattamaan. Tuli seuraava aamu ja Heidi teki lähtöään kouluun. Oven mentyä kiinni, laitoin pikaisesti nuoremmalle siskolle vaatteen ja lähdimme varjostus puuhiin. Kun Heidi meni mutkan taakse, niin me juostiin mutkaan ja varmistimme katseella, että kaikki menee hyvin. Hypimme pusikossa, välillä kerrostalon takana yms. Mahdoimme olla hassu näky. En ajatellut sitä, tärkeintä oli varmistaa, että Heidi pääsi turvallisesti kouluun. Miten olisin voinut estää tilanteen, jos hän olisi ylittänyt tietä ja auto olisi töytäissyt? En mitenkään, mutta olisin ollut hänen luonaan ja turvana mahdollisimman pian. Emme voi suojella lapsiamme kaikelta mahdollisesta pahalta, voimme opettaa ja luottaa heidän oppimiseen. Kun he elävät omaa elämäänsä niin voimme olla heidän tukena ja turvana. Tämä tarina tuli mieleeni kun ajattelin, miten Heidi kestää jos kuulee syövän levinneen. Meinasin ihan oikeasti mennä sairaalaan jonkun kulman taakse ja katsoa sieltä hänen ilmettään ja rientää hänen luokseen jos hän on murtunut. Tiedostin sen, että hän on aikuinen ja vaikka kuinka olen äiti niin minun pitää pystyä kunnioittamaan hänen tahtoaan. 

Heidi kertoi, että jos tulee huonoja uutisia niin hän lähettää tekstiviestin tai jos on hyviä niin hän soittaa.  Kävin aamulla vesijumpassa ja huomasin tekeväni apinan raivolla liikkeitä. Anteeksi kaikki vesijumppa kaverit, jos kastuitte liikaa. Kotiin tultuani en osannut tehdä mitään. Ahdisti, tuli synkkiä ajatuksia, tuli toiveikkaita ajatuksia. Istuin istumistani ja sitten tuli tekstiviesti. Väri pakeni kasvoiltani ja hengitykseni salpaantui.  Ajattelin, että se siis on levinnyt. Halusin lukea heti viestin ja olikin mahtava kun huomasin sen olevan toiselta tyttäreltäni. Hän laittoi viestin; kylläpä aika menee hitaasti. Vastasin hänelle, että meinasin saada sydänkohtauksen kun niin säikähdin ja hän olikin hyvin pahoillaan kun ei huomannut asian yhteyttä odotukseen. Onneksi pian puhelin pirahti ja Heidin kasvot tulivat näyttöön. Ajattelin, että hyviä uutisia, mutta silti pelko oli kun vastasin puhelimeen jotenkin niiiiin…? Hän kertoi, että vartijasolmukkeet olivat puhtaat joten todennäköisesti ei ole levinnyt. Romahdin silloin, mutta tällä kertaa onnesta ja toivosta parempaan tulevaisuuteen. Paine ja pelko purkautui itkuna rytinällä minusta ulos. Heidi halusi soitella heti muille läheisille ja minä ilmoitin miehelleni. Minä itkin vielä kun soitin miehelleni, mutta sanoin aluksi ”älä säikähdä itkuani”. 

Me kaikki käsittelemme asioita omalla tyylillämme ja tärkeää kuunnella sisintään mihin on valmis. Alkuun huomasin, että minun oli vaikea puhua syövästä ulkopuolisille, en siis puhunut. Mutta yksi päivä huomasinkin puhuvani siitä vanhempainyhdistyksen kokouksessa muutamille.Pian huomasin jakavani asian yleisesti ystävieni kanssa. Kiitos teille kaikille, jotka jaksoitte tukea minua ja olitte niin ihania. Heidi haluaa auttaa blogillaan muita sairastuneita, koska hän oli itse saanut paljon toisen sairastuneen blogista. Haluan jakaa omat tunteeni ja ajatukseni jos vaikka joku saisi näistä sanoista lohdutusta, toivoa omaisen sairastuttua. Aiemmin kirjoitin siitä, että kun näin hänen leikkausarpensa, näin särön hänessä. Tämä särö jää häneen sekä myös meihin muihin. Se muistuttaa meitä elämän arvaamattomuudesta, pelosta, uskosta, toivosta ja ennen kaikkea rakkaudesta. Meillä on tilanne nyt hyvä, seurannat jatkuvat ja toivotaan, ettei tule takapakkia. Jos tilanne olisikin ollut toinen niin epätoivonkin hetkellä ei kannata menettää toivoa.Niin kauan kun on elämää on toivoa.

Tiistaina saimme tulokset ja otimme äkkilähdön. Keskiviikkona olimmekin jo Kroatiassa. Matka teki hyvää, oli hyvä pysähtyä miettimään mitä tapahtuikaan. Vietimme laatuaikaa. Kävimme risteilyllä, tutustuimme pääkaupunkiin, ostimme retken Montenegroon, ihailimme terassilla tähtitaivasta, joimme viiniä ja puhuimme tapahtuneesta. Minä olen sellainen huolehtija ja monesti ajatukseni ovat jo huomisessa. Heidi on opettanut minulle, että elä tätä hetkeä ja nauti siitä. Huominen tulee huomenna, nyt on nyt. Loma loppui ja käännämme nyt seuraavan sivun.  Tulevaisuudestamme emme tiedä mikä meitä odottaa, mutta kokemukset vahvistavat ja opettavat meitä, joten uskaltakaamme olla rohkeita elämälle.