Sinkkuelämää syövän jälkeen

Vuosi alkaa olla lopuillaan. Vielä olisi joulunpyhät ja sitten uusi vuosi, jonka jälkeen kalenterissa vaihtuu vuosi 2013 vuodeksi 2014.

Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet aikamoiset. Kun katson taaksepäin, niin oikeastaan vuotta 2012 ei minun kirjoissa ole. Silloin tapahtui kyllä ikimuistoisia ihaniakin asioita, mutta jollakin tavalla se vuosi on hävinnyt ja joudun koko ajan muistuttamaan itseäni ajankulusta miettiessäni tuolloin tapahtuneita asioita. Tämä vuosi alkoi jo paremmissa merkeissä, mutta sitten tuli sairaus (olihan se ollut jo aikaisemmin olemassa tietysti). Miten elää sen jälkeen? Ei kahta ilman kolmatta vai täyttä höyryä eteenpäin? Ennen kuin jatkan, niin pyydän, että älkää nyt soittako mulle paikkaa pehmustettuun huoneeseen tämän tekstin perusteella ;)

Viime aikoina sairaus on jälleen ollut mielessä enemmän. Olen esimerkiksi kuullut muista sairastuneista, joilla on ollut samankaltaiset lähtökohdat sillä erotuksella, että sairaus onkin edennyt. En ole voinut olla miettimättä, että oma pirulainen on ilmeisesti ollut minun onneksi vähän laiskemmasta päästä tai sitten se on edelleen tuolla jossain. Tämä epävarmuus on suoraan sanottuna perseestä. Minulle on annettu mahdollisuus jatkaa elämää ja tehdä asioita, joita haluan. Samaan aikaan tämä mahdollisuus myös pelottaa. Miksikö? Se onkin hyvä kysymys.

Mukavien asioiden tekeminen ei pelota. Olen käynyt sisaren kanssa salilla ja ystävän kanssa joogassa. Myös elokuvissa ja kavereiden luona on ollut ihana käydä. En ole varmaan eläissäni ollut näin onnellinen ihan vaan olemisesta ilman sen kummempaa syytä. On niitä huonojakin päiviä ollut, mutta niistä on selvitty kiukuttelemalla - anteeksi vain niille, jotka ovat sattuneet vierelle tai langan toiseen päähän sellaisena päivänä. Odotan vuodelta 2014 lisää mukavia tapaamisia ja tekemisiä sekä ihan törkeää kuntokuuria ennenkuin 30 vuotta rapsahtaa mittariin.

Oikeastaan pelko liittyy tuleviin ihmissuhteisiin. Naamakirjassa oli eilen lainaus, jonka laitan myös tänne:

“When you are in the final days of your life, what will you want?
Will you hug that college degree in the walnut frame? Will you ask to be carried to the garage so you can sit in your car? Will you find comfort in rereading your financial statement? Of course not. What will matter then will be people. How you loved other and how others loved you; if this will matter most then, it should matter most now”

~ Max Lucado

Rakkaus on ihan suunnaton voimavara, enkä olisi yksin selvinnyt tänne asti. Kiitos teille läheisille ja ystäville, jotka olette pitäneet minut pinnalla. En ole huolissani suhteestani teihin, sillä tiedän teidän tulevan uudestaan rinnalleni tarvittaessa, olipa syy mikä tahansa. Pelkoni liittyy siihen ajatukseen, että löydänkö sellaista ihmistä, joka tilanteeseen uutena tulijana pystyisi hyväksymään tämän pelon osaksi elämää. Jos saan vähän rypeä itsesäälissä, niin tämä ikä on vittumainen ikä sairastua jos olet perheetön sinkku. Sopivia tyyppejä ei muutenkaan ole jokaisen kulman takana ja lisäksi kaikilla on enemmän tai vähemmän perheenperustamispaineet päällä. Kuka valitsee tuolloin ihmisen, joka ei ehkä hanki lapsia tai saattaa sairastua milloin vaan uudelleen? Pahin riski on takana vasta kun ikää on jo se 34 vuotta. Juu, jokainen saattaa jäädä auton alle milloin vaan, mutta kyllä tällainen asia silti todennäköisesti vaikuttaa. 

Jos ette vielä sitä huonetta ole varanneet, niin lisätäämpä löylyä: toisaalta tällaisen henkilön löytäminen pelottaa myös! Entä jos tapaankin henkilön, joka pystyy käsittelemään asian ja olemme jo matkalla kohti ikuista onnea, mutta matka katkeaakin sairauden uusiutumiseen? En tiedä mistä tämäkin ajatus oikein tulee, mutta kai se logiikka menee jotenkin niin, että jos elän hiljaiselämää, niin ehkä saan elää kauemmin. Jos sitten löytäisin sen psykoosinkaltaisen tilan laukaisevan henkilön, niin sitten tapahtuu pahin ja joudun luopumaan hänestä. Kaikkiin suhteisiin liittyy aina menettämisen mahdollisuus syystä tai toisesta, mutta syöpä ei todellakaan helpota tilannetta. 

Lucadoon viitaten taitaa kuitenkin olla parempi rakastaa ja menettää kuin olla rakastamatta. Jos syöpä uusiutuukin, niin en minä ajattele tyytyväisenä, että "onneksi en löytänyt ketään niin on yksi ihminen vähemmän josta luopua". Toivon sensijaan, että olen uskaltanut tehdä asioita ja tavata ihmisiä. Kompurointia voi tapahtua muutenkin ja sitä tapahtuu kaikille. Se on elämää.

Minulla on mahdollisuus saada vielä parisuhde, ehkä perhekin. Ikävä kyllä kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole melanoomasta (tai jostain muusta) johtuen. Toivottavasti tämä teksti ei loukkaa tai vihastuta ketään. Nämä ovat niitä ajatuksia, jotka kirjoittamisen jälkeen asettuvat taas järkevimpiin mittasuhteisiin. Tämä blogi on mun ilmainen terapeutti ja aina ei osaa kirjoittaa ihan kaikkea aiheeseen liittyvää. 

Ja jos nyt tilaatte sen huoneen, niin nöyrä pyyntö: voisiko hoitajaksi tulla komea kolmekymppinen sinkkumies? Voin mennä myös poliisien kyydissä sinne, eli sinnekin päin voi toivetta välittää ;)

terkuin

Heidi


Kuva: https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhi-VBNPbQHBGuXcXGqntc53ohv-1etmAhDAL1TO-ffXplTbR1K1rTfHJqGe4YQ1Yw0IHu8w1vdneR0Gu0AyIvIDAwegNRVvsPgvWLmpDUFtO0nX5AoXI76eYT6VNrNFezGp40K74VlJLA/s1600/self_pity.gif

hyvää itsenäisyyspäivää!

Kun nyt olen täällä avautunut kaikenlaisesta, niin viedään eräs tarina loppuun.

Pelko omassa mielessä

Olen maininnut pitäaikaisen suhteen loppuneen ennen sairautta ja että otin kesällä yhteyttä eksään. Nyt -vain 6 kk sen jälkeen - tapaaminen  tapahtui. Vaikka tapaaminen hermostutti ja pelotti, osoittautui se kuitenkin hyväksi ajatukseksi. Ehkä aikaa oli kulunut riittävästi. Pirulainen auttoi myös osaltaan miettimään asiaa eri näkökulmasta. En halua olla vihainen, koska se vähentää vain minun hyvinvointia. Haluan olla kuten eräs nainen, joka pystyi ystävystymään miehensä toisen naisen kanssa. Se ei siis ole minun tavoite, vaan tavoitteena on saada rauha asian kanssa ja luoda uudenlainen suhde vanhan tilalle. En tiedä kuinka se tulee onnistumaan, mutta ainakin tällä hetkellä on paljon parempi olo :)

"It always seems impossible until it's done" - Nelson Mandela -

Tämän päivän soundtracklöytyy tuosta alhaalta.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Heidi

kuva: https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-Y4y7jp6iCWnTDLu7-gPD2s16OSguvC9SMu_w2B19tnbHPhts1cSU2A0RE7sdoweusi0OzmH_dO8BtYBr4cm-zrfdrmLvB1zheY-uX0QaNk3EbjrhqouQT9Y_pggIIja-SvF1JgMG5MUr/s1600/red_hood_wolf.jpg
kuva: https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgKpSC-veVouGbL7WsIuH8p3iXqBgLROHOG2-5zJwj1GtdEw9cD_cjqU4_xTWMyrnILKOIxjiKU3S64V24zFLCf4RQf2PE9T3tu5VMvP6XgFwYilwjpNdaovk7G4UX_x0QmFBRLO58ejII/s1600/believe.jpg

Kontrollit takana

Tänään oli Töölössä 3 kk:n kontrolli leikkauksen jälkeen. Ennen tarinan alkua kerron kuitenkin teille käynnistäni luomihoitajalla ja seikkailuista Helsingin ihmeellisessä katuviidakossa.

Aamulla vein autoni huoltoon, jonka jälkeen suuntasin Bulevardin klinikalle. Melanooma-verkostosta kuulin aikaisemmin, että siellä on edullinen luomihoitaja, joka käy ihon läpi suurennuslasin kanssa. Varasin 30 min ajan.

Hoitaja oli oikein miellyttävä rouva. Pidemmittä puheitta vaatteet pois (alusvaatteet saa pitää) ja pedille makoilemaan, jonka jälkeen hän alkoi käymään ihoa läpi. Kaikki muut paitsi päänahka ja sisäreidet tulivatkin tutkituiksi. Oikeassa kainalossa on pieni luomi, jonka poistamista voi harkita. Samoin varpaiden välissä on ikivanha pigmenttimuutos, mutta ei siis mitään hälyttävää. Sain käynnistä muistoksi hoitajan tekemät muistiinpanot. Käynti ei kestänyt kuin 15 min ja maksoi siis 20 e.

Olin katsonut kartasta, että Töölöön kävelee n. 10 minuutissa. Laitoin puhelimen navigointiohjelman päälle ja lähdin sitä kohti - tai niin ainakin luulin. Jossain vaiheessa tajusin, että olin nimittäin kulkenut jo jonkin aikaa ilmeisesti ympyrää, sillä sama lastentarha tuli vastaan koko ajan eri kuvakulmasta. Puhelin oli jo ihan piipussa ja akku alkoi loppumaan. Lopulta ei auttanut kuin kysyä neuvoa. Ensimmäinen ihana mummo antoi oikean suunnan ja eräs mies antoi erinomaiset neuvot, jonka jälkeen en tarvinnut kuin varmistuksen eräältä rouvalta. Lopulta saavuin poliklinikalle käveltyäni tunnin ajan Helsingin katuja pitkin. Luoja minua auttakoon jos elän vanhaksi ja saan vielä tähän päälle jonkun muistisairauden, minähän eksyn sen jälkeen omassa olohuoneessakin.

Itis näyttää aika haasteelliselta paikalta ;)

Töölössä tehtiin historiaa, sillä olin tutussa huoneessa tarkalleen silloin kun pitikin. Mulla jäi candy crush saaga -pelikin kesken :D Taas vaatteet pois ja pedille lääkärin tutkittavaksi (alusvaatteet sai pitää, mutta lääkäri kyllä kurkki niiden allekin). Lääkäri torppasi ajatuksen kainalon luomen poistosta, koska se on niin pieni. Pyysin samalla kirjaukset hoidoistani, koska en ole saanut epikriisiä ym. missään vaiheessa. Heh, minun tilannetta on käsitelty ihotuumorimeetingissä ennen tulosten saamista syyskuussa, kaiken muun tiesinkin jo. Koko käynti kesti 5-10 minuuttia. Tämä lääkäri tarjosi ihosyöpä-esitettä :) sitä olisi voitu tarjota jo ensimmäisellä kerralla, vaikka olin sen jo netistä lukenutkin.

Pyysin paperit nähdäkseni diagnoosin tarkalleen, mutta siitä puuttuu ne tiedot, joilla olisin varmistanut ennusteen. Ilmeisesti se on ihan hyvä. Wikipedian taulukon perusteella 91 % meikäläisistä on elossa vielä 5 vuoden jälkeen. Jos pirulainen olisi ollut 0,2 mm syvempi, niin ennuste olisi 77–79 %. Syövän kanssa se on pienestä kiinni. Joka tapauksessa seuraava kontrolli onkin vasta elokuussa -14 eli vuoden päästä terkkarissa. Siitä taas vuoden päästä on Töölön käynti. Käynnit jatkuvat siis 5 vuoden ajan. Ajattelin kyllä käydä luomihoitajalla uudestaan esim. 3-4 kk:n kuluttua. Jos rahaa jää joskus säätöön, niin ehkä mahdollisesti käyn ottamassa jonkun kokovartalokuvan, jossa periaatteessa näkyisi mahdolliset etäpesäkkeet.

Tämä viikko on lyhyt viikko, koska perjantaikin on vapaa päivä, jee! Mukavaa itsenäisyyspäivää, levätkää ja pitäkää itsestänne huolta!

Heidi



Kuva: http://www.rantapallo.fi/destinationunknown/files/2011/01/Lost-in-Helsinki.jpg

Ajatuksia arvista

Kävin poistattamassa luomen (se näkyy itseasiassa noissa mun arpikuvissa leikkausarven yläpuolella) syöpäalueen lähettyviltä 9.10.. Sain tulokset jo viikko sitten, eikä siinä ollut mitään hälyttävää. En ollut siitä itsekään alunperin huolissani, mutta kun lääkäri määräsi sen seurattavaksi, niin pois vaan!

Tuo selkä alkaa olla aikamoinen arpigalleria. Mun arvilla on lisäksi näköjään taipumusta levitä. Ei nuo pienet arvet haittaa, mutta vähän jänskättää miltä tuo pitkä tulee näyttämään ajansaatossa jos se tykkää levitä samalla tavalla. Tuossa uusimmassa poistoleikkauksessa hoitaja sanoi, että voisin pitää haavateippiä arven päällä tikkien poistamisenkin jälkeen. Teippi kai tukisi ihoa ja ehkäisisi venymistä. Olen kuitenkin käynyt jo salilla painoja (mm. 2 kg ;D) nostamassa, joten ihan sama.

Muistan kun kävin poistattamassa syöpäluomen, niin lääkäri vähän voivotteli tulevan arven kokoa. Vähällä olisin päässyt jos se olisikin siihen jäänyt. Nyt näistä uusista arvista olen kuullut niiden näyttävän hurjilta tai että minussa olisi nyt jokin särö. Juu, käsivarressa on näkyvä kolo, mutta tiedättekö mitä: ihan yks hailee koko juttu! :) Olen vähän yllättynyt, kuinka vähän ne lopulta ovat haitanneet. En koe olevani säröllä, eivätkä arvet minua häiritse - ne ovat osa minua. En niitä aio esitellä yleisesti, mutta olen niitä töissäkin jo näyttänyt ja kertonut mistä olen ne saanut. Pitäisikö teetättää toppi ensi kesäksi, jossa lukee "melanooman aikaansaannos" ja siitä sitten nuoli vasempaan olkapäähän? :D Mulla on kohta valmiina kuvastollinen ideoita melanoomapaidoista ;)

Se siitä arvista. Piti tuokin päästä kirjoittamaan ylös jostain syystä. Reilun viikon päästä olisi taas strippauskeikka Töölössä - paitsi että minä joudun maksamaan siitä ilosta. Kivoja nämä melanooma-vapaapäivät. Viimeksi kävin samana päivänä hammaslääkärissä, verikokeessa ja luomenpoistossa. Nyt kontrolli on maanantaina puoliltapäivin, joten joudun pitämään sen vapaana. Ohjelmassa on auton vieminen huoltoon, luomihoitajalla käyminen ja sen jälkeen Töölö. Ajattelin tosiaan käydä tutkituttamassa ihon kunnolla hoitajalla, koska Töölössä katsoivat viimeksi vain silmämääräisesti. Illalla on luento koirien koulutuksesta. Kontrollit näyttävät yleensä huolestuttavan aika monia, mutta rehellisesti sanoen ainakaan toistaiseksi ei ole ahdistanut. En usko olevani enää sairas. Jos sairaus onkin jossain piilossa, niin tuskin se nyt jo tulisi esiin.

Nyt kai pitäisi koputella puuta, koska eikös se pahin tapahdu jos menet etukäteen jotain leuhkimaan... Tuskinpa minun sanomisilla on kuitenkaan mitään vaikutusta asiaan. Tuleeko se uskonnosta vai mistä, että tiettyjä asioita (yleensä negatiivisia) ei saisi ajatella, koska Jumala kuulee ja toteuttaa ne sitten, koska ei ymmärrä, ettei oikeasti tarkoita sitä? Vai onko se vain perisuomalaista ajattelutyyliä? Itku pitkästä ilosta ja onni pitää kätkeä jne jne.. Ja höpöhöpö! Antaa kaikkien kukkien kukkia ja tunteiden tulla ja mennä. Luen tällä hetkellä Onnellisuusansa -kirjaa ja tähän mennessä olen tykännyt siitä. Ajattelumalli sopii jotenkin omaan ajatteluun.

Palaillaan kierrosten noustessa tai sitten Töölön jälkeen :)

Heidi


kuva: http://sd.keepcalm-o-matic.co.uk/i/keep-calm-and-hakuna-matata-178.png

Pelon teemalla jatketaan

Aika moni taitaa ajatella, että melanooma on leikkauksella hoidettavissa oleva sairaus. Nips naps ja elämä jatkuu. Näin se parhaassa tapauksessa onkin, jos huomioidaan vain siis fyysinen puoli. Syöpä on kuitenkin paljon enemmän, ainakin aluksi.

Ajatelkaa tilannetta, kun teillä oli viimeksi flunssa. Yleensä jo se vaikuttaa mielialaan ja jaksamiseen. Se menee kuitenkin ohi muutamassa päivässä, jonka jälkeen se pian unohtuu. Syöpä ei kuitenkaan ole sellainen sairaus. Riippumatta siitä kuinka syvä tai pinnallinen se on ollut, vie se lupaa kysymättä mörkömetsään ja jättää sinne. Siellä tulee vastaan sellaisia ajatuksia kuin kuolema sekä pelko rakkaiden, terveyden, toimintakyvyn ja oman elämän menetyksestä. Ensisilmäyksellä metsä on todella pimeä paikka vailla valoa ja toivoa. Olet yksin.

Kun tuonne metsään joutuu, ei moni tiedä vielä tilannettaan terveyden suhteen. He vain tietävät, että heillä on ollut syöpä. Minä olin siellä kaksi kuukautta. Metsässä kulkemista helpotti monet asiat: rakkaat ystävät ja perheenjäsenet kiirehtivät soihtujensa kanssa rinnalleni. Lääkärit ja hoitojärjestelmä merkitsivät polun, jota pitkin metsästä voi edetä: poliklinikkakäynti, leikkaus, tulokset.

Metsässä ei auta neuvoa poistumaan sieltä: "sehän on leikattu jo, pelkäät ihan turhaan". Matkalla tunteet ja järki menevät nimittäin täysin eri vauhtia tai reittiä. Välillä järki pääsee ääneen ja rauhoittelee tuolla samalla lauseella. Sitten tunne tulee ja kysyy ison kysymyksen: entä jos se sittenkin on levinnyt? Järki voi yrittää käyttää tilastotietoja tai kuulemiaan tarinoitaan tukenaan, mutta silti pelkoa ei voi täysin sulkea pois. Kuinka rinnallakulkija voi auttaa tällöin?

Pelkoa ei kannata lähteä kasvattamaan, mutta ei myöskään kieltämään. Kieltämällä pelon siitä tekee isomman kuin se on, koska siihen tulee lisäksi mukaan syyllisyys koetusta tunteesta: "minun pitäisi ajatella positiivisesti, mutta juuri nyt en pysty. Minua pelottaa! Mitäköhän hautajaisissani tarjotaan kahvin kanssa? Ei, en saa ajatella noin, pakko pysyä positiivisena!" On hyvin raskasta, jos omat jo muutenkin raskaat ajatukset aiheuttavat ylimääräistä huolta olemassaolollaan. Tämä koskee sekä sairastunutta, että teitä omaisia.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta uskoisin kuuntelun ja läsnäolon auttavan eniten monia. Ainakin minua on auttanut suunnattomasti elämän kriiseissä se, että perhe ja ystävät ovat jaksaneet kuunnella. Parisuhteen loputtua puhuin kuukausitolkulla samasta asiasta yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka pystyin selittämään tilanteen järjellä (se käytti suoralentoa), niin tunnepuoli tuli junalla pahasti myöhässä kuin VR syksyn lehtisateessa tai lumipyryssä konsanaan. Minua helpotti kuitenkin suunnattomasti, ettei kukaan kertaakaan sanonut, että "nyt riittää, lopeta jo" - ymmärrän toki, jos näitä ajatuksia olikin ;) Samoin syöpään liittyvä pelko on kuin  ilmapallo olalla (joka on nesteellä täytetty ja  painava, koska se paino ei todellakaan ole kevyt). Siihen ei kannata lisätä täytettä, koska se kasvaa nopeammin kuin mikään sairaus, mutta ei ikävä kyllä poksahda missään vaiheessa rikki. Täytettä voi kuitenkin päästää ulos puhumalla, liikkumalla, kirjoittamalla ym.. Ei ole taikasanoja, jotka veisivät pelon pois, mutta tilanteesta puhuminen voi auttaa elämään pelosta huolimatta. Pelolle voi löytää repun, jossa sitä on helpompi kuljettaa niin, ettei se vaikeuta pimeässä kulkemista.

Olin onekas, koska tulosten perusteella olen tällä hetkellä terve tai syöpä on piilossa. Kerkesinkin jossakin vaiheessa sanomaan, että matka metsän läpi oli siis turha. Olin turhaan huolehtinut, koska sairaus ei ollutkaan edennyt. Äitini korjasi tämän heti ja hän oli oikeassa. Prosessi ei ollut turha. Metsästä katsottuna oma elämä näyttäytyi erilaiselta. Pimeydestä näki valot, joita ei aiemmin huomannut elämässään. Kannan omaa palloani edelleen, mutta tällä hetkellä se pysyy mukana melko vaivattomasti. Se on antanut tilaa iloisemmille aiheille. Toivottavasti osaan arvostaa ja pitää niistä huolta.

Heidi

jk. tekstissä on toistoa aikaisempiin postauksiin, tiedän. Kirjoitin tämän alunperin toiseen blogiini, mutta päätin julkaista kuitenkin ensin täällä. Mielelläni otan vastaan mielipiteitä siitä, voisiko tämän julkaista siis keräysblogissakin?


Kuva: http://i201.photobucket.com/albums/aa254/jimmy_the_guy/000001-1.jpg
kuva: http://i683.photobucket.com/albums/vv193/blindseer-uk/CandleForest.jpg
kuva: http://th09.deviantart.net/fs70/PRE/i/2013/003/0/6/balloons_in_a_forest_by_kopains-d5qafv1.jpg
kuva: http://cdn.desktopwallpapers4.me/media/thumbs_400x250/2/16420.jpg

Oman elämän kauhuleffa

Tämä teksti on jo vähän vanha. Aloitin kirjoittamaan sitä jo pari kolme viikkoa sitten, mutta sitten se unohtui. Ajattelin kuitenkin laittaa sen jakoon, sillä aiheesta muhii vähän enemmänkin juttua päässä.

Vaikka pidänkin elokuvista, niin on pari genreä, joita en katso. Yksi niistä on kauhuleffat. En vain pysty katsomaan niitä. Jos yritänkin katsoa, niin leffasta menee ohi noin 90 %, koska minulla on kädet silmillä viritettynä käteväksi aidaksi, jonka lomasta voi välillä katsoa ja tarvittaessa myös sulkea ne nopeasti. Lisäksi, kuten elokuvien tekijät tietävät liian hyvin, myös musiikki ja äänet ovat pelottavia. Useinhan ne aiheuttavat jännitystä enemmän kuin itse kuva. Tämän vuoksi minun verkkoviritelmään kuuluu myös valmiustilassa olevat peukalokorvatulpat.

Miksi tämä horina kauhuleffoista? Siksi, että vähemmän rakas toivottavasti jo edesmennyt pirulainen taitaa tarjota pelkoa yllin kyllin koko loppuelämäksi.

Pelko sairauden uusiutumisesta on yksi vertaisryhmän yleisin keskustelunaihe. Itse sain kokonaisen puolitoista kuukautta pelkovapaata aikaa. Kerroinkin teille möröistä jo aikaisemmin. Nyt mörkö on muuttunut.

Aiemmin sitä kuvasi parhaiten Muumien Mörkö. Se lipui hiljalleen uhkaavana pimeydestä, mutta oli näkyvissä koko ajan. Pirulainen tuli näkyviin olkapäähän pikkuhiljaa. Mörkö jäädytti luontoa ympäriltään, vähän niin kuin melanooma valtasi alaa terveiltä soluilta kasvaessaan. Se ei kuitenkaan tuhonnut ketään, vaan ajatus oli todellisuutta pelottavampi.

Nyt pelko tuntuu enemmän Stephen Kingin Se-kirjan hirviöltä. Se on pelottavampi, koska se ei tule hiljalleen näkyviin usvasta, vaan vaanii ja hyökkää nopeasi piilostaan tarkoituksenaan vain ja ainoastaan tappaa. Se saattaa naamioitua joksikin muuksi, kunnes on liian myöhäistä paeta. Tältä sairaus tuntuu nyt.

Jos aikaisemmin pohdin syitä sairastumiseen, niin nyt pohdin syitä olla saamatta sitä uudestaan. En ole keksinyt yhtään varmaa, koska sellaista ei ole. Melanooma voi uusiutua kuten alkuperäinen, eli tulla näkyviin ihomuutoksena. Se voi uusiutua/levitä kuitenkin myös sisäisesti esimerkiksi keuhkoihin, maksaan, aivoihin tai luustoon. Mitä jo se saatanan pirulainen tekee tälläkin hetkellä tuhojaan jossain piilossa ja ilmoittaa itsestään vasta kun on liian myöhäistä? Miten tämän kanssa muka pitäisi elää?

Ei tämä pelko tyhjästä tullut. Kävin poistattamassa luomen kolmisen viikkoa sitten, joka aikaisemmin määrättiin seurattavaksi. Tulokset täytyy soittaa lääkäriltä, mutta en usko siinä olleen siis mitään. Saapa nähdä kuinka korkealle pitkin seiniä pääsen marraskuun lopussa ensimmäisen kontrollin lähestyessä. Jotenkin tuollainen silmämääräinen katselu ja imusolmukkeiden tunnustelu ei tunnu riittävältä. Eivätkö ne voisi ottaa jonkun kokovartalokuvan? Tätä oli eräs toinenkin tyttö tiedustellut, mutta vartijoiden ollessa puhtaat niitä ei tehdä. Lähtökohtaisesti olen siis terve.

Täytyy vain luottaa tuohon ajatukseen. Jos alan pelätä kolaria, jää monta hienoa maisemaa näkemättä. Samalla tavalla nyt täytyy vain hyväksyä pelko matkaseuralaiseksi. Eihän se kaikista nättein ja suloisin ole, mutta antaa sen roikkua mukana jos kerran haluaa. Vietän aikani  kuitenkin mieluummin iloisemmassa seurassa :)

Heidi


jk. jostain syystä minulla on tunne, että näitä barbikuvia pitäisi vähän selittää tai ainakin pyytää anteeksi :D mutta en selitä tai pyydä! Tiedän kyllä, että ne eivät luo kuvaa kauhean fiksusta meiningistä, mutta jos joku ei sitä tajunnut jo aikaisemmin, niin...





Kuvat: 
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/9/90/Buka.jpg
http://www.leffatykki.com/static/content/image/45d61288df3f4d2554708964c781067f.jpg
http://blog.pigtailpals.com/wp-content/uploads/2012/12/Monster-High-Travel.jpg
http://www.golfmk6.com/forums/picture.php?albumid=721&pictureid=4101

Herneitä nenässä

Tänään olin lähdössä kotiin ja verensokeri oli aika alhaalla. Kuinka ollakaan, tilanne korjaantui herneillä.

Törmäsin julkaisuun naamakirjassa, joka sai veren kuohahtamaan yli. Hernekeiton sijasta vetelin pussillisen herneitä nenään niin että päässä oli usean pallon ping pong -matsi.

 Eräs sivusto, josta olen itsekin ottanut kuvia blogiini, julkaisi tällaisen kuvan:



Kuvatekstissä ja otsikossa luki "Sunburn Art is a Real Thing, and It's Glorious".

Voi JUMALAUTA!!!

Harvoin kommentoin mitään julkisesti saati missään naamakirjassa (muiden kuin omien kavereiden juttuja), mutta tähän oli pakko laittaa oma mielipide. Kirjoitin siihen jotakuin näin: "en voi uskoa teidän julkaisevan tällaista. Olen sairastanut melanooman ja sillä ei ole mitään tekemistä hohdokas-sanan kanssa. Olen aikalailla suuttunut ja hyvin, hyvin surullinen. Pyydän teitä poistamaan tämän julkaisun. (Tiedän, etteivät kaikki sairastu vaikka palaisivat, mutta ette halua ottaa riskiä. Jo kerran palaminen nostattaa riskiä)."

Myös noin 5 muuta ihmistä oli kommentoinut kuvaa ja huomauttanut syövästä, mukana yksi toinenkin melanooman sairastanut. Tunnin päästä, kun olin päässyt kotin, oli julkaisu poistettu :) Kannattaa laittaa siis palautetta!

Kuvan ja juttulinkin julkaisseet eivät varmasti olleet ajatelleet melanoomaa lainkaan. He näkivät kivoja rusketusraitoja. Olen itsekin niille naureskellut ja joku kesä Iltalehti tai muu vastaava taisi ihan kerätä kuvia lukijoiden saamista raidoista, joista sai sitten äänestää suosikkiaan. Nyt melanooman jälkeen en näe hassun hauskoja raitoja, vaan karmeita esimerkkejä siitä, kuinka ihoa (ihmisen suurin elin) voisi suojella peittämällä sen, mutta jonka ihmiset polttavat auringossa. Heittäisikö joku maksansa viinaämpäriin tai hampaansa sokeriliuokseen? Ihosta täytyy huolehtia samalla tavalla kuin muustakin terveydestä!

Hmm, äskeinen on itseasiassa huono esimerkki, koska Suomihan ei ole tunnettu raittiudesta tai vähäisestä virvoitusjuomien käytöstä :( ehkä saatte kuitenkin ajatuksesta kiinni? Auringossa suojaamattomana oleminen ei ole vaaratonta!

Nyt on herneet saatu nenästä pois ja verenpainekin on taas tasaantunut. Koittakaa ymmärtää, jos ensi kesänä olen pukemassa teille vaatteita päälle ulkona ollessa ;) 

Heidi


kuva: http://amazingworld.me/sunburn-art-is-a-real-thing-and-its-glorious?pid=124895&utm_source=mylikes&utm_medium=cpc&utm_campaign=ml&utm_term=28221694

Opintoja

Nyt on kirjoittamisen puolella ollut hiljaista, koska olen aloittanut gerontologian perusopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Opiskelu on pitkästä aikaa mukavaa :) Siinä saa samalla muutakin ajateltavaa, mikä on ihan tervetullutta. Oppimispäiväkirjan vääntämisessä saa purkaa tehokkaasti kirjoitushalujaan ja pohtia asioita, joten kotona koneella istuminen on vähentynyt huomattavasti.

Tänään bongasin Anu Harkin haastattelun Ilta-Sanomista. Hän kertoo siinä sairastaneensa melanooman. Haastattelu ei ole kovin syvällinen, mutta minusta on hienoa, että Anu on tuonut sen esiin. Kaikkea hyvää hänelle :)

Hyvää vikonloppua kaikille!

Heidi

Haastattelu Syöpäsäätiölle

Hei kaikille! 

Lähetin tänään vastauksiani Syöpäsäätiölle haastattelua varten. Julkaisin sen myös toisessa blogissani kokonaisuudessaan joiltakin osin :) Tämän blogin lukijoille siinä on vähän on toistoa ilmassa, mutta jospa sieltä löytyisi jotain uuttakin, toivotaan ainakin! Käykää lukemassa jos kiinnostaa! 

Mukavaa viikonloppua! Minä pääsen kokeilemaan ihan uutta juttua, eli käyttämään äidin koiraa jalostustarkastuksessa. Mielenkiinnolla odotan mitä siitä tulee :D

Heidi

Synttärit

Pari päivää sitten oli viimeiset synttärit ennenkuin ensimmäinen numero lähtee kolmannelle kierroksellle. Tuo allaoleva sarjis kuvaa melkoisen hyvin, miltä vanheneminen tuntuu.

Kuvan saa isommaksi klikkaamalla sitä

Toisaalta sekin on tuttu tunne, että kaikki penskat ovat yllättäen jo täysi-ikäisiä. Missä välissä tämä on tapahtunut?!

Eikö se mene vähän niin, että kolmekymppisen kunniaksi voisi, tai suorastaa pitää, ottaa pienet hepulit. Eihän näitä tasalukuja tule kuin kerran kymmenessä vuodessa, joten täytyy ottaa siitä kaikki ilo irti.

Heidi vs. kaikki muut kolmekymppiset ja vanheneminen yleensä

syitä vetää kauheat ahdistusitkupotkuraivarit 
- Suurin osa kavereista on jo neuvotellut itselleen asuntolainan -  asun vuokralla yksiössä, niinkuin 10 vuotta sitten
- Yhtä sinkkukaveria lukuun ottamatta kaikki muut seurustelevat tai ovat kirkon käytäviä tepastelleet muutenkin kuin vieraana - vedän toista vuotta sinkkuna eikä loppua näy
- Joillakin on jo lapsia - omalta kohdalta ne taitavat jäädä ajatustasolle
- Yhtä kaveria lukuunottamatta olen ainoa, jolla on ollut tämänkaltainen hengenvaarallinen sairaus
-  Tulee selluliittia, ryppyjä, harmaita hiuksia ja kehon kunto lähtee heikentymään

syitä antaa piupaut äskeiselle
- tykkään asunnostani tosi paljon. Se on viihtyisä ja siellä näkyy vanhempien ja siskon apu esimerkiksi verhoissa. En tarvitse isompaa ja se sijaitsee Vantaan yhdellä parhaista alueista
- oikeasti olen tällä hetkellä tyytyväinen omaan elämääni näin. Parisuhteissa on aina omat juttunsa niin hyvässä kuin huonossa varsinkin alkuihastuksen jälkeen eli kun siirrytään rakastumisesta rakastamiseen ;) Saan tehdä mitä haluan ja elämä on vapaata.
- on minulla ihana rakas kummipoika <3 ja tytöt jotka änkeävät sohvalle viereen ja ovat kotona aina iloisesti vastassa
- on sitä muillakin omat vaikeutensa elämässä. Oma sairaus on joko poissa tai ainakin nyt hyvässä piilossa. Turha sitä on miettiä, olo on todella hyvä.
- on etuoikeus saada vanheta, kaikille ei sitä suoda. Rypyt kuuluvat elämään, liikunnalla voi vahvistaa kroppaa.
+ en edes jaksanut lähteä miettimään syitä, miksi haluaisin valittaa. Kaikki on nyt oikeasti hyvin ja löydän paljon syitä olla kiitollinen. Elämä on tässä ja nyt. En tarvitse mitään enempää, kaikki tarvittava löytyy jo.

Hyvää syksyä kaikille! Lehtiä löytyy vielä puista, joten nautitaan väreistä!



Kuva: http://www.wallsfeed.com/wallpapers/2012/10/Autumn-Leaves-Maple-tree-Maple-Leaf-485x728.jpg

Äidin kertomus lapsen sairastumisesta

Hei!

Heitin tuossa jokin aika sitten ilmoille idean, että toisessa blogissani voitaisiin tuoda esiin muitakin kirjoituksia kuin omiani. Äitini tarttui haasteeseen ja kertoo seuraavassa omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Kiitos äiti! <3 Julkaisen tekstin täälläkin, koska tätä blogia on luettu enemmän ja  keskittyy muutenkin syvällisemmin näihin ajatus- ja tunnepuolen asioihin.

Heidi kirjoitti blogissaan, että lähiomainen voisi kirjoittaa blogiin läheisen näkökulmasta. Ajattelin ottaa haasteen vastaan ja kirjoittaa äidin näkökulmasta. Haluan tuoda esille miltä minusta tuntui kuulla sairaudesta ja mitä ajattelen nyt. Tarinani alkakoon;

Oli sovittu, että Heidin koirat tulevat meille hoitoon. Tarkoituksena oli, että koirat tulisivat mieheni kyydillä Vantaalta, koska hän on siellä töissä. Heidi ilmoitti, että hän tuokin ne myöhemmin itse. Nuorimmainen tyttäreni soitti kuitenkin ja kysyi, että ollaanko kotona kun he toisivatkin koirat meille illalla. Kävihän se tietenkin ja silloin ajattelin, että miksiköhän mieli vaihtui niin pian. 

Olin pihalla kun he saapuivat. Kun he tulevat, niin yleensä halataan aina toisiamme. Nuorempi tytär tuli luokseni ja halasi. Heidi meni suoraan sisälle. Ihmettelin asiaa ja kysyinkin mihin hän menee. Heidi vastasi, että on kauhea vessa hätä. Toinen tytär sanoi minulle, että voin mennä sisälle niin hän jää meidän sijoitettujen lasten kanssa ulos. Hänen ilme ei kertonut  mitään tulevasta. Jotain aavistin, kun jokin muljahti ilkeästi sisälläni. Menin sisälle ja näin heti Heidin ilmeestä, että jotain on sattunut. Odotimme vielä miestäni paikalle.  Katsoessani Heidiä tajusin, että jotain on pahasti pielessä. Muutaman sekunnin aikana mietin, onko hän ajanut kolarin? Ei ollut, koska auto oli ehyt. Onko koirille sattunut jotain? Ei kun ne olivat pihalla. Mitä se voi olla???? Heidi pyysi meitä istumaan. Epätietoisuus jostain pahasta tapahtuneesta oli aivan kauhea. Pian hän kertoikin, että hän oli käynyt leikkauttamassa luomen ja siitä oli löytynyt syöpä, melanooma. 

Maailmani romahti hetkessä, en ollut varma olinko kuullut oikein vai olinko ymmärtänyt väärin kuulemani. Kerkesin ajatella; Ei minun lapseni voi sairastua syöpään, ei vaan voi. Sydämeni hakkasi ja päässä sumeni, kuuma humahdus meni päästä varpaisiin. Itkimme ja puhuimme. Heidi oli hyvin huolestunut siitä miten me pärjäämme asian kanssa. Hän kertoi faktoja asiasta ja ei ne varmaankaan jääneet mieleeni silloin. Päässäni pyöri vain sana syöpä, kuulosti aivan kirosanalta.

Olimme varanneet Heidin kanssa vaellusmatkan Espanjaan ja hän sanoikin, että taitaa olla, että hän ei  pääse lähtemään. Vaellus olisi ollut niin henkisen kuin fyysisen kestävyyden kannalta haasteellinen (vaellusta vaihtelevassa maastossa n 320 km kahdessa viikossa). Hän kannusti minua lähtemään yksin, mutta en kokenut sitä hyväksi vaihtoehdoksi. Vaellus tehdään yhdessä tai ei sitten tehdä ollenkaan. Vaelluksella perille pääsy ei ole se tärkein, vaan matkan teko. Koin, että tämä syöpä on nyt meidän yhteinen matkanteko.

Odotteluaika tuntui  varoalueen ja vartijasolmukkeiden leikkaukseen pitkälle. Olin lukenut syövästä ja kolunnut netin läpi ajatuksena löytää jotain. Mitä minä halusin löytää? Halusinko löytää happy end -tarinoita vai halusinko saada tietoa vähemmän onnellisista lopuista? Löysin sieltä yleensä aina niitä kirjoitelmia, joita mieleni milloinkin hamusi. Ymmärrys siitä, että pahin mahdollinen olisi menettää lapsensa sairaudelle, oli lamaannuttava. Halusin olla positiivinen ja ajatella myönteisesti uskoen meidän hyvään ja osaavaan hoitoon, mutta halusinko myös vahvistaa itseäni pahimman varalle. Leikkauspäivä lähestyi ja se jotenkin helpotti, koska sitten se olisi tehty ja sen jälkeen vain vastauksia odottelemaan. Toisaalta se tuntui ahdistavalta kun tiesi, että sitten on totuuden hetki. Aikaa ei voi pysäyttää. Mitä lähemmäksi leikkauspäivä tuli sitä enemmän jostain syystä tuli purkauksia. Itkin, olin ärtynyt, mietin onko tämä kidutus kostoa minulle jostakin tekemisistäni tai tekemättä jättämisistä. Minun mielestäni mikään ei satuta niin paljon kuin se, että oma lapsi kärsii ja kärsimystä en voi ottaa pois.Illalla kun suljin silmäni asia oli mielessäni ja aamulla kun heräsin se oli ensimmäisenä mielessäni.

Heidi halusi mennä sairaalaan leikkauspäivänä yksin. Olin jotenkin rauhallinen, olihan hän hyvässä hoidossa. Toisaalta olin hyvin peloissani, koska tiesin, että nyt leikkaavat varoalueen ja mitä sieltä saattaa löytyä tms. Leikkaus meni hyvin ja Heidi soittikin vähän vielä pökerryksissä kaiken olevan olosuhteisiin nähden hyvin.  Toinen tyttäreni meni katsomaan häntä ja vei lukemista. Tunsin syyllisyyttä kun en ollut hänen luonaan ja olin lähdössä häntä katsomaan mutta tytär sanoi, että ei varmaankaan kannata meiltä asti (90 km matkaa) kun hän oli vielä pahoinvoiva. Heidi oli yötä sairaalassa kun mikään ei pysynyt sisällä. 

Mietin, että en ole kuin yksi äiti monien joukosta, jotka kohtaavat tämän kauheuden. Oman lapsen menettämisen pelon ja sen mukana muut tulevat huolet ja murheet. Heikolla hetkellä mieleeni tuli myös ajatus siitä, että jos se onkin levinnyt ja ei voikaan enää tehdä mitään. Pelkkä ajatuskin sai minut melkein sekoamisen partaalle. Mieleeni tuli tätini, joka on saattanut kaksi poikaansa haudan lepoon. Molemmat kuolivat äkillisesti. Mietin, onko eroa siinä jos kuolee äkillisesti esim kolarissa tai sitten sairauden murtamana. Äkkikuolemaan ei voi varautua ollenkaan, tulee täydellinen shokki tila. Sairaudesta johtuvaan kuolemiseen on enemmän aikaa käsitellä asiaa. Mahdollistaa myös kertoa asioita joita haluaa toisen vielä tietävän.

Syöpiä voidaan parantaa hyvin nykyisin, mutta kun kuulee tiedon, niin ei siinä kerkeä ajatella järjellä, tunne on niin paljon nopeampi. Kun asiaa sulatteli, niin välillä oli aivan epätodellinen olo, onko tämä totta vai mitä tämä on.

Heidi oli kertonut pääsevänsä klo 13 jälkeen sairaalasta. En ole ajanut Helsingissä ja jotenkin ajatus ”Helsingin liikenne ja minä"! ei kuulosta oikein hyvälle yhdistelmälle. Mutta siinä sen näkee, että ihmeellisesti sitä voittaa pelkonsa. Lähdin jo monta tuntia aikaisemmin, kun ajattelin etten saa autoa parkkiin. Auton sain heti parkkiin ja kun aikaa jäi, niin kävin kävelemällä katsomassa yhden risteyksen joka on kotimatkalla edessä ja oli jotenkin sekavan näköinen. Ei se ollutkaan niin paha, kun ajatuksella tutkaili. Heidi oli virkeän näköinen ja odottelimme kotiutusta. Sairaanhoitaja tuli vaihtamaan leikkaushaavan päälle teipit ja sanoinkin, että haluan katsoa mallia. Heidi kysyi kannattaako? Kannattaa tietenkin, koska minä olen seuraava hoitaja.  Kun näin leikkaushaavan niin hiki pukkasi päälle, sydän hakkasi ja päässä sumeni. Menin istumaan ja hengitin syvään. Ei haava ollut pahannäköinen tms. Jotenkin ajattelin, että hän ei ole enää ehyt, hänessä on särö. 

Menimme kotiin ja sain ”höstätä” kaikella rakkaudella mielin määrin. Olisinko silläkin keinoin halunnut näyttää sen rakkauden määrän, mitä tunnen häntä kohtaan. Meillä on hyvä ja läheinen suhde. Soittelemme usein, melkein päivittäin ja joskus montakin kertaa päivässä. Olenkin suhteestamme hyvilläni, koska luulen, että kun sairastuu on kolmenlaisia ihmisiä:

1. Ei uskalla/ osaa olla sairastuneen kanssa ja yhteydenpito vähenee tai loppuu. 

2. Ei ole ollut ennen yhteydessä juuri ollenkaan ja sairauden myötä lisääntyy. 

3. On ollut hyvät ja läheiset välit joita sairaus ei muuta mitenkään. 

Heidi oli meillä muutamia öitä ja sitten hän halusikin jo mennä omaan kotiin toipumaan. Olisin halunnut pitää hänet luonani pidempäänkin, mutta ymmärrän, että oma koti on oma koti. Tulokset tulisivat noin 2 viikon päästä. Heidi sanoi, ettei kannata Googlata asian tiimoilta, mutta silti sitä tuli vähän kurkattua. Samoin kun alussakin, sieltä hamusi tietoja mielialansa mukaan. Tiesin, että jokainen syöpä on yksilöllinen joten mitään selkeitä viitteitä sieltä ei edes löydy. Espanjan matka peruttiin ja Heidi sanoi, että voidaanhan me lähteä jonnekin jos syöpä ei ole levinnyt. Jos on levinnyt niin sitten hän ei halua lähteä.

Heidillä alkoi kahden viikon kesäloma juuri sillä viikolla kun oli meno kuulemaan tuloksia. Kävin välillä katsomassa äkkilähtöjä, mutta kun ei tiennyt tuloksia niin se tuntui jotenkin ennenaikaiselle. Heidi halusi mennä kuulemaan tulokset yksin ja yritin tunkea itseni mukaan, mutta Heidi oli sitä mieltä, että jos tulee huonoja uutisia niin hänen ei tarvitse ajatella sinä hetkenä kuin itseään.Yritin vielä, että jos tulee huonoja uutisia niin hän ei muista kuulemaansa joten voisin olla hänen korvinaan, mutta hän pystyi kumoamaan senkin, kertoen että sen saa mukaan myös kirjallisena. Heidi meni aikoinaan ekaluokalle, niin eka päivänä sain saattaa koulun nurkalle, mutta ei pidemmälle. Koulusta tultuaan ilmoitti, että menee tästä lähtien yksin. Kauhea ajatus; toinen koulupäivä vasta ja minä en pääse saattamaan. Tuli seuraava aamu ja Heidi teki lähtöään kouluun. Oven mentyä kiinni, laitoin pikaisesti nuoremmalle siskolle vaatteen ja lähdimme varjostus puuhiin. Kun Heidi meni mutkan taakse, niin me juostiin mutkaan ja varmistimme katseella, että kaikki menee hyvin. Hypimme pusikossa, välillä kerrostalon takana yms. Mahdoimme olla hassu näky. En ajatellut sitä, tärkeintä oli varmistaa, että Heidi pääsi turvallisesti kouluun. Miten olisin voinut estää tilanteen, jos hän olisi ylittänyt tietä ja auto olisi töytäissyt? En mitenkään, mutta olisin ollut hänen luonaan ja turvana mahdollisimman pian. Emme voi suojella lapsiamme kaikelta mahdollisesta pahalta, voimme opettaa ja luottaa heidän oppimiseen. Kun he elävät omaa elämäänsä niin voimme olla heidän tukena ja turvana. Tämä tarina tuli mieleeni kun ajattelin, miten Heidi kestää jos kuulee syövän levinneen. Meinasin ihan oikeasti mennä sairaalaan jonkun kulman taakse ja katsoa sieltä hänen ilmettään ja rientää hänen luokseen jos hän on murtunut. Tiedostin sen, että hän on aikuinen ja vaikka kuinka olen äiti niin minun pitää pystyä kunnioittamaan hänen tahtoaan. 

Heidi kertoi, että jos tulee huonoja uutisia niin hän lähettää tekstiviestin tai jos on hyviä niin hän soittaa.  Kävin aamulla vesijumpassa ja huomasin tekeväni apinan raivolla liikkeitä. Anteeksi kaikki vesijumppa kaverit, jos kastuitte liikaa. Kotiin tultuani en osannut tehdä mitään. Ahdisti, tuli synkkiä ajatuksia, tuli toiveikkaita ajatuksia. Istuin istumistani ja sitten tuli tekstiviesti. Väri pakeni kasvoiltani ja hengitykseni salpaantui.  Ajattelin, että se siis on levinnyt. Halusin lukea heti viestin ja olikin mahtava kun huomasin sen olevan toiselta tyttäreltäni. Hän laittoi viestin; kylläpä aika menee hitaasti. Vastasin hänelle, että meinasin saada sydänkohtauksen kun niin säikähdin ja hän olikin hyvin pahoillaan kun ei huomannut asian yhteyttä odotukseen. Onneksi pian puhelin pirahti ja Heidin kasvot tulivat näyttöön. Ajattelin, että hyviä uutisia, mutta silti pelko oli kun vastasin puhelimeen jotenkin niiiiin…? Hän kertoi, että vartijasolmukkeet olivat puhtaat joten todennäköisesti ei ole levinnyt. Romahdin silloin, mutta tällä kertaa onnesta ja toivosta parempaan tulevaisuuteen. Paine ja pelko purkautui itkuna rytinällä minusta ulos. Heidi halusi soitella heti muille läheisille ja minä ilmoitin miehelleni. Minä itkin vielä kun soitin miehelleni, mutta sanoin aluksi ”älä säikähdä itkuani”. 

Me kaikki käsittelemme asioita omalla tyylillämme ja tärkeää kuunnella sisintään mihin on valmis. Alkuun huomasin, että minun oli vaikea puhua syövästä ulkopuolisille, en siis puhunut. Mutta yksi päivä huomasinkin puhuvani siitä vanhempainyhdistyksen kokouksessa muutamille.Pian huomasin jakavani asian yleisesti ystävieni kanssa. Kiitos teille kaikille, jotka jaksoitte tukea minua ja olitte niin ihania. Heidi haluaa auttaa blogillaan muita sairastuneita, koska hän oli itse saanut paljon toisen sairastuneen blogista. Haluan jakaa omat tunteeni ja ajatukseni jos vaikka joku saisi näistä sanoista lohdutusta, toivoa omaisen sairastuttua. Aiemmin kirjoitin siitä, että kun näin hänen leikkausarpensa, näin särön hänessä. Tämä särö jää häneen sekä myös meihin muihin. Se muistuttaa meitä elämän arvaamattomuudesta, pelosta, uskosta, toivosta ja ennen kaikkea rakkaudesta. Meillä on tilanne nyt hyvä, seurannat jatkuvat ja toivotaan, ettei tule takapakkia. Jos tilanne olisikin ollut toinen niin epätoivonkin hetkellä ei kannata menettää toivoa.Niin kauan kun on elämää on toivoa.

Tiistaina saimme tulokset ja otimme äkkilähdön. Keskiviikkona olimmekin jo Kroatiassa. Matka teki hyvää, oli hyvä pysähtyä miettimään mitä tapahtuikaan. Vietimme laatuaikaa. Kävimme risteilyllä, tutustuimme pääkaupunkiin, ostimme retken Montenegroon, ihailimme terassilla tähtitaivasta, joimme viiniä ja puhuimme tapahtuneesta. Minä olen sellainen huolehtija ja monesti ajatukseni ovat jo huomisessa. Heidi on opettanut minulle, että elä tätä hetkeä ja nauti siitä. Huominen tulee huomenna, nyt on nyt. Loma loppui ja käännämme nyt seuraavan sivun.  Tulevaisuudestamme emme tiedä mikä meitä odottaa, mutta kokemukset vahvistavat ja opettavat meitä, joten uskaltakaamme olla rohkeita elämälle.

Hei me liikutaan ja kerätään rahaa!

Moro,

enpäs ole käynyt täällä viimepäivinä kauhean usein. Suunnitelmia on pää täynnä, mutta en saa niitä kirjoitettua. Ehkä tämä kolmen kuukauden kirjoittalu alkaa tuntua ja tekstintuotto-osaston solut haluavat pienelle breikille? Ei niitä sinne kuitenkaan päästetä ;)

Blogilla on ollut uusia lukijoita, joka on ollut tosi ihana asia! Toivottavasti tästä on hyötyä myös muille kuin itselleni, minähän olen käyttänyt tätä kanavaa ilmaisena terapiana. Uusien lukijoiden myötä tuli kuitenkin mieleen, että olisi varmaan hyvä lukea ja miettiä tekstejä vähän tarkemmin läpi. Tähän mennessä olen kirjoittanut tätä itselleni ja teille läheisille, jotka tunnette minut "oikeasta" elämästä. Olemme myös keskustelleet teksteistä.Tällöin puutteellinen kirjallinen ilmaisu ei haittaa niin paljon, koska todennäköisesti pääsette kärryille joka tapauksessa. Joskus tekstit syntyvät vauhdilla ja olen suurinpiirtein oksentanut ne tänne - anteeksi sanavalintani, mutta se kuvaa syvällistä kirjoistusprosessiani joskus aika hyvin. Joka tapauksessa saatan tässä lähiaikoina käydä tekemässä tarkennuksia jo olemassa oleviin teksteihin. Jos minulle tulee tarvetta selventää jotakin enemmänkin, niin laitan siitä sitten oman postauksen. Voihan se olla, että nyt tilanteen muututtua huomaan ajattelevani asioista hieman eri tavalla.

Olen aloittanut myös toisen blogin. Se liittyy aloittamaani keräykseen Syöpäsäätiön kautta. Mietin olisinko liittänyt keräyksen nykyiseen blogiin, koska keräyksen tavoitteena on lisätä myös tietoisuutta melanoomasta. Tässä blogissa on jo kuvattu sen aiheuttamia tuntemuksia ja ajatuksia. Toisaalta tämä blogi tuntuu henkilökohtaiselta julkaisustaan huolimatta. En välttämättä halua, että kaikki tulevat tänne sankoin joukoin lukemaan vain uteliaisuuttaan, vaan haluan omistaa tämän itselleni, läheisilleni sekä muille melanoomaan sairastuneille ja heidän läheisilleen. (Toki muutkin syöpäsairaat saavat (ihan luvan kanssa, heh) tätä lukea. Henkilökohtaisesti olen lukenut lähinnä "omaa" sairautta koskevia blogeja, ellei kirjoittajan elämäntilanteessa ole ollut jotain muuta yhdistävää (esim. ikä) tai teksti on ollut hyvin kirjoitettua muuten.) Tämän vuoksi päätin tehdä keräykselle oman blogin. Saa nähdä miten tämä jakaminen onnistuu, mutta täällä käyn enemmän läpi ajatus- ja tunnepuolta uuden blogin keskittyessä faktoihin ja tekoihin liikunnan saralla. Aika hassu juttu, mutta uuteen blogiin kirjoittaminen on tuntunut paljon vaikeammalta kuin tänne runoileminen.

Tuohon keräykseen liittyen aion juosta/hölkätä 10 km ensi keväänä Naisten Kympissä. Siitä sainkin niin hyvän ajatuksen, että se oli ihan pakko jakaa. Kymppi juostaan toukokuussa, joka on kansainvälisesti melanoomatietoisuuden kuukausi. Toukokuussa UV-säteily alkaa myös olla niin voimakasta, että ihoa täytyy viimeistään alkaa suojata. Osallistujina on n. 20 000 naista, jotka harrastavat siis ainakin jossakin määrin urheilua ulkona. Ajatelkaa miten hyvä tilaisuus se on viedä tietoa eteenpäin! Laitoin viestiä Syöpäsäätiölle ja ehdotin, että Kympin yhteydessä olisi infoa ja esim. mahdollisuus luomien tarkistukseen ym :) Saa nähdä saako idea mitään tuulta purjeisiin. Laitoin myös MeNaisille viestiä ja ehdotin, että he tekisivät melanoomasta jutun toukokuussa, nythän lokakuussa on rintasyövästä taas paljon tietoa joka paikassa.

Jos joku haluaa tulla hölkkäämään minun kanssa, niin se olisi hienoa! Sisko vähän jo lupautui, mutta muitakin otetaan mukaan!

Terveempää elämää kohti kulkien

Heidi

kuva: http://rlv.zcache.com/i_run_for_melanoma_awareness_stickers-r7f5b2f742b924c4f926ea9730a503b77_v9waf_8byvr_324.jpg

Blogi on julkinen

Tiedoksi, että blogi on nyt julkinen. Tekstit ja kommentit ovat siis kaikkien luettavissa. Roskapostin estämiseksi kommentit tulevat jatkossa minulle tarkistettavaksi ennen niiden julkaisua.

Julkaisin blogin, koska muiden syöpäsairaiden kirjoitukset ovat auttaneet minua. Ehkä tämä blogi auttaa jotakuta sairastunutta tai tämän omaista. Mahdollisille uusille lukijoille haluaisin muistuttaa, että olen kirjoittanut tätä itselleni sekä läheisilleni. Olen kirjannut omia ajatuksiani tämän prosessin aikana. Joku toinen voi ajatella näistä asioista täysin eri tavalla - me olemme erilaisia ja hyvä niin.

Netistä napattuja kuvia saa minun puolesta käyttää, mutta pyydän ettei omia kuviani kopioida.

Minä olen tänään ensi kertaa töissä :) Ihan mukavaa, vaikka herääminen ei niin kivaa ollutkaan ;)

Heidi

Kiitos ja onnen murusia

Tänään postista tuli pieni yllätyspaketti. Olin keittiössä ja kuulin, kuinka postinkantaja alkoi työntämään jotain postiluukusta. Odotin koirien kanssa, että hän sai työn tehtyä ja menin sitten ihmettelemään saapunutta kuorta. Hetken mietin, olinko tilannut jotain, minkä olin jo unohtanut - näinkin on joskus käynyt ;) Se paljastui kuitenkin rakkaan ystävän lähettämäksi paketiksi :) Sisällä oli ihanan tuoksuisia kynttilöitä, karkkia, kortti sekä ensimmäinen piirustus kummipojalta <3

Tästä ihanasta muistamisesta tuli mieleen ne kaikki muutkin, joita olen saanut teiltä tämän prosessin aikana. Olen saanut kirjan ja kortteja sekä lukuisia tekstiviestejä sekä kommentteja täällä ja facebookissa. Eikä tietenkään unohdeta puheluita, keskusteluja ja halauksia. Haluan kertoa, että jokainen niistä on merkinnyt minulle todella paljon. Viestit ovat tallessa ja kaikki kortit pääsevät muistojen laatikkoon. Jos joskus tuleekin hetki, jolloin tärkein asia pääsee unohtumaan, niin katselen niitä sitten :)

Minulle on sanottu, että kirjoituksiani on helppo lukea. Niiden tuottaminen on myös ollut helppoa (se ehkä näkyy kirjoitusvirheiden suuressa määrässä ja logiikan vähäisyydessä, heh). Nyt olen istunut nyt tässä näytön äärellä jo jonkun aikaa. En löydä sanoja, joita haluaisin teille sanoa.

Olette olleet korvaamattomia. Ilman teitä olisin varmaan jossain ihan muualla kuin kotisohvalla tuntien itseni maailman onnellisimmaksi tytöksi. Toivon, että osaan tukea teitä tarvittaessa niinkuin te olette tukeneet minua. Kiitos.

Ystävän lähettämässä paketissa oli ihana runo. Laitan sen nyt tähän:

Pala elämää, pala onnea

Elämä koostuu pienistä palasista.

Niistä muodostuu kaikki se,

mitä sinun on ollut tarkoitus kokea.

Ne ovat sinun elämäsi palasia,

onnen ja surun murusia,

joita vain sinä voit kerätä.

Elä elämäsi jokainen hetki,

sen jokainen palanen,

kerää talteen pienet muruset.

Ja kerran huomaat,

kuinka onnellinen olet.

Lauri Vanaja

Elämä on arvaamattoman hauras. Pidetään toinen toisistamme huolta, mutta aina myös itsestämme. Rakastakaa ja kunnioittakaa itseänne. Jokaisen polulle tulee surun murusia, mutta myös onnesta tehtyjä. Eihän kuljeta niiden onnen murusten ohi huomaamattamme, jotta polun lopussa ei tarvitse katsoa taaksepäin ja surra keräämättömiä ilon hetkiä.

Ihanat murut huomatakseni yritän elää tässä päivässä. Lisäksi uusi mantrani on hyviä asioita. Jos ajatus lähtee harhailemaan, niin palautan sen tuohon mantraan. Haluan keskittyä positiivisiin tekijöihin ja odotan elämältä hyviä asioita. Kuulin ajatuksesta, jonka mukaan onnen määrä on vakio. Vaikka mitä tapahtuisi elämässä, niin onnen määrä pysyy samana. Jos ajatusta lähtee pilkkomaan, niin sehän tarkottaisi, että joku tai jokin jollakin tavalla säätelisi sitä (kohtalo, jumala jne.). Unohdan nyt pilkkomiset ja haluan uskoa tuohon ajatukseen. Koska viimeiset 1,5 vuotta ovat olleet rankkoja (vaikka ne ovat myös kasvattaneet), täytyy jotain ihmeellistä olla nurkan takana, sanoohan tuo ystävän lähettämä korttikin sen ;) Se ei kuitenkaan tupsahda taivaalta tai lotosta tilille (en tosin laita vastaan, jos näin kävisikin), vaan se löytyy  oman tekemisen kautta. Ihanat ihmiset ja tapahtumat tulevat vastaan, kun valitsee niitä tukevan polun. Valitsen itselleni iloa ja hyvinvointia tuottavia asioita. Ne tukevat sitten, kun kompastelen seuraavan kerran surun murusissa. Nyt maisema on kuitenkin kaunis eli nautitaan siitä!

Heidi

kuva: http://s3.favim.com/orig/46/balloon-beach-girl-lights-ocean-Favim.com-417897.jpg

Mitä tarkoittaa syöpä?

En ole oikein saanut otetta sairaudesta vielä, vaikka se (toivottavasti) onkin jo poissa. Syöpä. Mikä se on?

Pieleen mennyt solumuutos, jonka seurauksena olkapäähän alkoi kasvamaan luomi. Melanooma on siinä mielessä syövistä helpointen havaittavissa. Miten se pieni läikkä voi aiheuttaa niin paljon huolta? Vain muutama milli vääränlaisia soluja ja elämä on vaakalaudalla.

Syöpä on tavallaan vain sairaus. Toisilla on diabetes, joku toinen nappaa nitroja. Yksi saa epileptisiä kohtauksia. Onhan näitä sairauksia, vähemmän tai enemmän vakavia.

Toisaalta melanooma ei ole vain sairaus. Aikaisin havaittuna se on leikattavissa, jolloin ennuste on hyvä. En halua kasvattaa paniikkia tai pelkoja, mutta en myöskään halua ihmisten saavan siitä liian helppoa kuvaa. Se on kuitenkin syöpä. Se ei ole flunssan kaltainen tila, joka menee ohi ja sen jälkeen jatkat elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minulla on nyt kymmenkertainen riski saada se uudestaan verrattuna henkilöön, joka ei ole sitä sairastanut + jo aikaisemmin olleet riskitekijät. Tulen käymään seuraavat 5 v kontrolleissa. En voi unohtaa asiaa, mutta toisaalta en haluakaan. Arpi ja luomet muistuttavat kaiken menettämisen mahdollisuudesta.

Onko syöpä taistelua? Jostain syystä en koe, että se olisi ollut omalla kohdallani. Se oli sairaus minussa, mutta konkreettisesti en voinut asiaan vaikuttaa. Olisi helpompi tuntea itsensä taistelijaksi, jos joutuisin pyörätuoliin ja opettelisin kävelemään uudestaan tai jos olisin joutunut jatkohoitoihin ja voinut fyysisesti pahoin yms.. Jollakin tasolla koko homma tuntuu minusta ulkopuoliselta. Diagnoosin jälkeen pyörät ovat pyörineet Töölössä ja minun rooli on ollut mennä paikalle sovittuna aikana. Olen tavannut paljon ammattilaisia, jotka ovat tietäneet mitä seuraavaksi tehdään. Itse en voi tehdä muuta kuin yrittää pitää mielen jos en nyt onnellisena niin ainakin tasaisena ja mielellään plussan puolella. Toki myös ravinnolla voi yrittää vaikuttaa kropan yleisvointiin, samoin kuin liikunnalla.

En koe syöpää ystäväkseni ja todellakin antaisin nämä päivät pois jos voisin. Se ei jalostanut eikä tehnyt minusta parempaa ihmistä. En ole yhtään innokkaampi siivoamaan tai laittamaan ruokaa kuin aiemmin :D Toki prosessista voi löytää hyviäkin puolia. En varmaan säikähdä kovin vähästä. Jollakin tasolla en edes pelkää syövän uusiutumista. Se tuli jo kerran, enkä voinut sille mitään. En tietenkään toivo sitä, mutta kun sen mylläkän on jo kerran käynyt läpi, niin tietää jo mitä odottaa. En varmaan sanoisi näin, jos en olisi päässyt nyt näin vähällä. Syöpä on runnonut ajatusmaailmaa, mutta ei se oikeastaan ole tuonut mitään mullistavan uutta. Voisi sanoa, että sairaus alleviivasi jo olemassa olevia asioita. Prosessi on saattanut olla helpompi, koska ero opetti jo tuntemaan itseni paremmin. Melanooma auttoi irrottautumaan menneestä, koska se pyyhki tulevaisuuden pois. Toki syöpä pakottaa katsomaan menneeseen, mutta samalla se korostaa sen olevan mennyttä. Ei sitä kannata katsella loputtomiin, koska edessä olevat päivät ovat rajoitettuja. Tänään on turha murehtia eillistä tai huomista.Yritän nyt jatkossa elää jokaisen päivän niin hyvin kuin pystyn ja seuraavan päivän katson sitten seuraavana päivänä.

Tänään olen ollut järjettömän onnellinen kauniissa syksyisessä säässä aamulenkillä koirien kanssa ollessa ja banaanilettua aamiaisella syödessäni. Kohta olen onnelinen tehtyäni ison siivouksen ja saadessani tavarat paikoilleen ja imurin säiliön täyteen pölypalloja. Sen jälkeen teen ruokaa ja pitkästä aikaa soda streamillä kuplivaa vettä. Huomenna on viimeinen vapaapäivä ja sitten alkaa arki, joka ei tosiaan ole itsestäänselvyys.

Mukavaa sunnuntaita kaikille!

Heidi


kuva: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/thumb/a/a7/UV-DNA.PNG/400px-UV-DNA.PNG