Kun tulevaisuus pyyhitään pois

Kriisissä ihminen reagoi tapahtuneen lisäksi siihen, mitä olisi voinut tapahtua sekä tulevaisuuden suunnitelmien muuttumiseen. Itse olen seissyt tässä tilanteessa kolme kertaa: vanhempien erotessa, omassa erossa ja nyt sairastumisen myötä.

Ennen eroa minulla oli paljonkin erilaisia mielihaluja ja haaveita. Haaveilin mm. uudesta sohvasta, tv:stä ja sängystä. Nämä kaikki haaveet myös toteutin. Arvatkaapa mitä sen jälkeen tapahtui? Olin hetken aikaa tyytyväinen, mutta keksin pian jotain uutta haluttavaa. Meillä oli kiva asunto, mutta halusin vuokralta omistusasuntoon, joka olisi isompi ja jossa olisi piha. Tämäkin haave oli hyvin lähellä toteutumista, mutta onneksi se ei tapahtunut. Näiden materialististen haaveiden taakse kätkeytyi jokin muu tavoiteltava tila. Oman kodin haaveeseen liittyi ajatus elämässä eteenpäin menemisestä, johon kuuluisi esimerkiksi lapset.

Erossa tavarat menivät jakoon (suurin osa niistä oli kylläkin minun tai jäi minulle) ja suuremman asunnon sijasta sainkin pienemmän. Ei niillä tavaroilla tai tilalla oikeastaan ollutkaan mitään merkitystä. Niiden menettäminen ei loppujen lopuksi surettanut. Olin surullinen siitä, etten ollut osannut arvostaa sitä kaikkea mitä minulla oli ollut. Olin menettänyt tärkeän ihmissuhteen ja mahdollisuuden muuttaa omaa toimintaani sen pelastamiseksi.

Erokriisi opetti paljon. Tajusin, että onnellisuus omaan elämään on minusta itsestäni kiinni. Kukaan toinen henkilö ei tuo minulle onnea, mutta sopivan henkilön kanssa onnea voi jakaa ja rakentaa yhteistä tarinaa. Minun täytyy kuitenkin löytää ne omat asiani, joista saan iloa ja energiaa. Näistä ajatuksista huolimatta en ilmeisesti ollut vieläkään keksinyt, mikä elämässä on tärkeää. Haaveilin uudesta työpaikasta (vaikka nykyinen on ihan hyvä) ja maailmalle lähtemisestä. Surin myös sitä, etten ehkä löydä uutta puolisoa. Osaan olla yksin ehkä vähän liiankin hyvin, mutta kun olin tottunut toisen läheisyyteen, niin yksineläminen tuntui tyhjemmältä. Surin selluliittia ja raskausarpia sekä kasvoihin ilmestyneitä ryppyjä.

Nyt sairastumisen myötä koen, että tärkeintä minulle on elää mahdollisimman toimintakykyisenä ihan normaalia arkea: pystyä käymään kaupassa ja wc:ssä itsenäisesti. Tätä kroppaa saa leikellä niin paljon kuin on tarpeen. Voin luopua mistä vain kehonosasta, jos syövän saa sillä pois. En edes toivo terveyttä, sillä sairaudenkin kanssa voi elää. Toivottavasti elämään ei kuulu paljon kipua, mutta senkin kanssa voi oppia elämään.

Entä jos toimintakykyisyys on liikaa toivottu? Kai siinäkin voi joustaa. Uskon, että useimmat vammautuneet ihmiset elävät hyvää elämää avuntarpeesta huolimatta. Ehkä tärkeintä on lopulta olla elossa ja edes jotenkuten toimintakykyinen sekä pystyä päättämään omista asioistaan. Toivon kykyä nauttia pienistä hetkistä. Esimerkiksi nyt murehdin sairastumista ja tulevaisuutta. Se on kuitenkin ihan turhaa. Voin fyysisesti hyvin ja myös henkisesti. Kohta minulla saattaa olla enemmän leikkausarpia tai syöpähoitoja tulossa. Tilanne on tällä hetkellä helpompi noihin vaihtoehtoihin verrattuna. Elämä on juuri nyt ihan normaalia. Voi myös olla, ettei sairaus ole levinnyt vielä. Minä en tiedä näistä asioita, joten yritän parhaani elää tässä päivässä. Esimerkiksi eilinen oli ihana päivä. Olen maalla hoitamassa omia ja äidin koiria + kissaani, joka on sijoitettu toistaiseksi äidille. Sisko oli käymässä ja kävimme koirien kanssa kävelemässä. Kävimme poimimassa mustikoita äidin koiran kanssa ja se veteli mustikoita suoraan pensaasta :) Teimme pizzaa ja leivoimme mustikkapiirakan. Illalla katsoimme elokuvaa. Viime yön nukuin paremmin kuin pitkään aikaan. Onni on pienestä kiinni ja se on ihan perusarjessa.

En tällä tekstillä halua sanoa, ettei kannattaisi haaveilla. Päinvastoin! Tottakai haaveita saa ja pitääkin olla, olivat ne sitten uudet kynnet tai parisuhde. Kannattaa aina pysähtyä haaveen kohdalla ja kuulostella, mitä sen taakse kätkeytyy. Onko ulkomaanmatkailun taustalla halu kokeilla erilaista toimintatapaa tai olla itsekkäämpi? Onko uuden sohvan taustalla halu rentoutua? Toimimattomat asiat kannattaa laittaa vaihtoon, mutta joskus saatamme lähestyä haavettamme kiertoteitse, kun emme tiedä mitä oikeasti etsimme.

Mitä siis tapahtuu, kun tulevaisuus pyyhitään pois? Uskon, että se on paljon asenteesta kiinni. Jos päätät olla vihainen ja katkera, niin elämästä voi tulla aika ankeaa. Itse yritän nähdä sen tilaisuutena kirjoittaa toisenlaisen tarinan. Ero teki minusta vahvemman ja aloin tehdä asioita, joista nautin. Matkustin esimerkiksi äidin kanssa Lontooseen katsomaan keikkaa, jonka halusin nähdä, koska kiertue ei ulottunut Suomeen. Olen tavannut uusia ihmisiä ja saanut uusia ystäviä sekä oppinut puhumaan ajatuksistani. Tiedän, että selviän vaikeistakin tilanteista. Vaikka en syövän takia voi nyt tehdä suunnitelmia ja tulevaisuus on jo muuttunut erilaiseksi kuin olisin halunnut, niin  sairaus on jo antanutkin, koska se on vahvistanut läheisten merkitystä. Yritän käyttää sitä välineenä omien ajattelumallien muuttamiseen. En tiedä uskonko kohtaloon, mutta uskon ihmisen kykyyn selvitä vaikeistakin tilanteista ja kääntää ne voimavaraksi.

Heidi


alempi kuva: a peaceful warrior/facebook