Onnea sekä kyyneleitä

Palasin eilen Vantaalle. Loma Kajaanissa oli oikein ihana. Isää ja hänen naisystäväänsä oli mukava nähdä. Kävin tapaamassa ukkia ja mummua, joille kerroin myös sairastumisesta. Reaktiot olivat hyvin erilaiset kuin olin odottanut, mutta todennäköisesti vain osa näkyi ulospäin. Aika näyttää enemmän. Ystävän häät olivat kauniit ja lämminhenkiset, morsian kaunis ja sulhanen komea ;) Myös rakkaan ystävän tapaaminen oli antoisaa, kuten aina. Sääkin oli oikein sopiva. Lauantai hurahti todella nopeasti. Sunnuntaina tuli sitten muistutus siitä, että 30 -vuotias on eri asia kuin 20 -vuotias. En juonut häissä juuri mitään, mutta myöhään valvomisen seurauksena sunnuntaina oli lieviä käynnistymisvaikeuksia ;) .

Tänään alkoi sitten arki. Kävin aamulla labrassa luovuttamassa jälleen verta. Harmillista, ettei huomiselle ohjelmoituja näytteenottoja voitu ottaa tänään, eli sama hupi on huomennakin tiedossa. Labrasta suuntasin terveyskeskukseen, jotta saisin pillerit vaellusta varten - mikä luonnonlaki sekin on, että reissun kanssa yhtäaikaa on melkein aina se aika kuukaudesta? Tai ehkä ne kerrat vaan muistuvat paremmin mieleen... Terveydenhoitajan haastattelu meni ihan ok, mutta sitten kohdalla sattui liian miellyttävä lääkäri. Hän kysyi ihan normiasioita ja tulin sanoneeksi erosta. Sillä samalla sekunnilla kun sain sanat sanottua, päättivät myös kyyneleet tulla happea ottamaan. Sain ne kuitenkin kiinni ennen kuin ne innostuivat mitään puroa leikkimään. Sama juttu meinasi tapahtua  muuten myös silloin, kun kävin vatsasta keskustelemassa ja piti kertoa melanoomasta. Vaikka olin siitä jo kertonut ja puhunut, niin silti kurkkuun tupsahti palanen ja kyyneleet päättivät ottaa erän vesiliukumäkeä. Minusta se itkeskely liittyi tuolloin selkeästi pelkoon suolistossa olevista etäpesäkkeistä. Pelot on siitä jänniä, että niistä kertominen on ensimmäisellä kerralla aika vaikeaa, vaikka olisi luullut olevan asian kanssa jo ihan sujut.

Mutta palataanpas nyt sinne tämänpäiväiselle lääkärille: jäin miettimään syytä herkistymiselle. Nyt tätä  kirjoittaessa mieleen tuli, että ehkä nuo häät kaikessa ihanuudessaan toivat pintaan sitä surua, että oma suhde ei kestänyt. Kaikkialla oli pareja, joten kai sitä sitten mietti omaa tilannettaan ja sitä mahdollisuutta, että ei välttämättä enää löydä ketään. Tiedän ettei parisuhde takaa onnea ja että siinä on omat haasteensa. Tiedän myös, että tätä asiaa on turha miettiä tässä vaheessa ja itketän itseäni ihan turhaan. Kaikki on taas ihan ok, tällaisia hetkiä vaan tulee ja menee. Ehkä mulla on vaan nyt vähän herkempi kausi meneillään myös lähestyvien leikkausten vuoksi, vaikka en niitä - ainakaan vielä - jännitä.

Muistakaa, että vaikka kirjoittaisin tai sanoisin itsesäälissäni mitä vaan, niin olen oikeasti teidän puolesta onnellinen tai tarvittaessa surullinen. Ei ole mitään asiaa tai aihetta, mitä ette nyt voisi kertoa minulle. Päinvastoin, haluan kuulla kaikista teidän elämää koskevista asioista! Tässä vaiheessa minua ei tarvitse siis säästellä yhtään miltään, eikä kenenkään tarvitse pyytää anteeksi omia juttujaan. Sairaus on iso juttu, pyöriihän se päässä ihan koko ajan, mutta samaan aikaan se on vain sairaus. Olisi kauheaa tulla suljetuksi elämän ulkopuolelle sen takia. Kerron kyllä jos on sellainen tilanne, etten jaksa kuunella.

Huomenna sitten Meilahteen ja Töölöön ja ylihuomenna sitten leikattavaksi. Ihan mukava saada asia etenemään :) Mukavaa viikkoa kaikille!

Heidi