Minulla on ollut onni, että elämäni on sujunut hyvin tähän asti. (Sivuhuomautuksena sanottakoon, että tämä sairaus tuntuu siltä kuin elämän käsikirjoittaja olisi unohtanut laittaa vastoinkäymisiä parina vuotena ja havahtui nyt siihen. Ehkä hän tuli liioitelleeksi pienessä paniikissa, kun laittoi yhden ison kriisin ja sairastumisen ohjelmaan peräkkäin?) Elämässäni on ihania, aitoja ystäviä sekä rakastavia läheisiä. Ei ole montaakaan asiaa, joita haluaisin siinä loppujen lopuksi muuttaa. On kuitenkin yksi suhde, jonka haluaisin viedä kunnolliseen päätökseen.
Seurustelin ja olin avoliitossa M:n kanssa n. 6,5 vuotta. Suhde päättyi vain vähän ennen sairastumistani ja oman teoriani mukaan se voi olla yksi syy siihen, miksi sairaus puhkesi nyt. Vaikka päätös lopettamisesta oli yksipuolinen ja tuli järkytyksenä, niin en tietenkään syytä sairastumisesta häntä. Ihmiset muuttuvat ja samoin voi käydä tunteille. Parisuhteeseen ei riitä vain rakkaus, vaan se tarvitsee tuekseen myös vankan tahdon. Meidän tilanteessa jompaa kumpaa tai kumpaakaan ei ollut riittävästi. Tilanne eron jälkeen oli vaikea. M lähti uuteen suhteeseen ja itse olin sanoinkuvaamattoman vihainen, pettynyt, surullinen ja masentunut. Kiitos teille rakkaille, jotka jaksoitte tuolloin kuunnella itseään toistavaa rikkinäistä levyä. Suhdetta ei viety koskaan päätökseen. M vain hävisi. Jos hän ottikin yhteyttä, niin en omalta vihaltani halunnut kuulla hänestä mitään. Hän toi kuitenkin esiin, että haluaisi meidän olevan ystäviä jokupäivä.
Laitoin M:lle viestin ja kerroin tilanteesta. Hän kerkesi jo vastatakin. Ehdotin tapaamista, saa nähdä toteutuuko se jossakin vaiheessa. Olen tästä jo kerennyt puhua rakkaan ystävän kanssa, mutta varautukaa siis jauhamaan aiheesta vielä vähän aikaa ;) Toivottavasti se tarina saadaan sovinnolliseen päätökseeen. Se saattaa tarkoittaa epämukavuusalueelle astumista, mutta ihminen kasvaa kohdatessaan pelottavia ja vaikeita asioita. Niin ne ainakin väittää noissa erilaisten sivustojen kuvissa...Olette rakkaita!
Heidi
ylempi kuva: http://yourdailyenlightenment.wordpress.com/
alempi kuva: the idealist/Facebook
Varmaan useat meistä ajattelevat joskus omaa tai läheisen kuolemaa. Minä olen yksi niistä jotka ovat sanoneet sinulle, että et sinä kuole tähän, vaikka onhan sekin mahdollisuus olemassa. En vain halua nähdä sitä mahdollistuutta Olen itsekäs ja en halua luopua rakkaimmistani. Toivoisin, että me lähtisimme täältä vähän niinkuin vanhimmasta päästä, se tuntuisi luonnolliselta. Ei kenenkään vanhemman pitäisi saattaa lastaan haudan lepoon. Mutta eihän se vain mene niin. On niin paljon esim pieniä lapsia jotka kuolevat sairauteen tai onnettomuuteen. Se on totta ja tärkeää, että jos tietää kuolevansa niin on asiat tasapainossa läheisensä kanssa tai jos joku läheinen lähtee esim onnettomuudessa yllättäen niin ei tule tunnetta, että olisi sittenkin pitänyt tehdä niin tai näin. Olla sinut itsensä kanssa. Meillä kaikilla on oma elämän viivoitin, mutta onneksi me emme tiedä mitä kenenkin viivottimessa on senttejä jäljellä. Tiedä, vaikka sinulla on meistä kaikista pisin viivoitin. Vanha sanonta on " se mikä ei tapa vahvistaa"
VastaaPoistaEi ole väärin sanoa: "et sinä kuole tähän". Ihan samalla tavalla minäkin sanoisin sen kenelle tahansa teistä. Ei sitä ajatusta halua edes ajatella, koska se on niin tuskallisen surullinen. Kuitenkin kuolema istuu heti elämän alkaessa toisella olkapäällä, se on osa elämää. Tämä tauti on ottanut tuon mainitsemasi sanonnan vähän liian tosissaan, sillä nuo ovat ne vaihtoehdot kirjaimellisesti.
PoistaEn halua, että yksi elämäni tärkeimmistä ihmissuhteista päättyisi niin, etten voisi puhua henkilölle, joka oli hetken ajan se tärkein. Jostakin bongasin sanonnan, joka meni kutakuin näin: "kaikella on päätöksensä. Jos se ei ole onnellinen, niin se ei ole vielä päätös".
Ajatus tuosta, että kun lähdön hetki koittaa niin olisi sinut kaikkien kanssa ja ei tulisi mieleen että "jäi sillekin sanomatta että "..." on tosi hieno. Mutta onko tämä kuitenkaan loppujen lopuksi edes mahdollista? Eikö aina jää joku (läheinen tai vähemmän) jolle olisi pitänyt muistaa sanoa että "..."?
VastaaPoistaItse ainakin koen että joillekin joiden kanssa en ole "väleissä" en edes haluaisi sanoa yhtään mitään, ja oikeastaan toivon että heille jää tunne että olisi pitänyt sopia, tai sanoa jotain... (tai sitten ajattelevat että päästiinpäs siitäkin, ja tämä tunne on molemminpuolinen...)
Ajatus siitä että olisi koko maailmankaikkeuden kanssa "sujut" on ehkä vähän liikaa pyydetty, luulen että tähän pääsevät lähimmäksi ihmiset jotka ovat uskossa, hehän sysäävät kaiken vastuun maailman tapahtumista Jumalan vastuulle....
En tässä halua mitenkään vähätellä tai pilkata uskovaisia, tuonpahan vain oman mielipiteeni julki. Jokainen saa uskoa tai olla uskomatta, ja totuushan on sekin että monet ihmiset kohdatessaan tämän kaltaisia vastoinkäymisiä tulevat uskoon, eli löytävät sen lohdutuksen sieltä. Eikä siinäkään ole mitään väärää.
Tärkeää on tietysti että itse tiedät mitkä asiat haluat "järjestykseen", ja laitat ne kuntoon. Ymmärrän kyllä että siitäkin saa mielihyvää etteivät asiat jää "kesken".
Tuleehan taas tekstiä... taitaa olla paras vetäytyä taas vähäksi aikaa...
Varmasti jotain jää sanomatta. Ei minulla ole myöskään tarvetta keskustella kaikkien elämästäni poistuneiden ihmisten kanssa, vaikka syytä ehkä olisikin. Mulla on aina ollut niin pienet piirit, että suurin osa sinne tulleista on siellä edelleen :) M:n kanssa olin kuitenkin 1/4 elämästä, käytännössä melkein koko aikuisiän. En usko, että meistä kavereita tulee, mutta haluan yrittää saada molempia tyydyttävän lopetuksen. En tiedä onko se mahdollista, saa nähdä.
PoistaUskonto voi olla hyvä voimavara joillekin ja lohtua antava. Ei siinä mitään vikaa ole, kunhan sitä ei käytetä ketään vastaan.